Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Kuka olen

Kuka olen? Niin, kuka olen? Olen miettinyt sitä jo niin kauan kuin jaksan muistaa. Olen lukenut filosofiaa, Platonin kirjoituksia, mutta en siltikään ole saanut selville mikä on elämäni tarkoitus ja mistä maailma on lähtöisin. Olen lukenut suuresta alkuräjähdyksestä, mutta sekään ei tehnyt itselleen sen tukevampaa sijaa ajatusmaailmassani. Kuka oikein olen? Voisiko joku tulla kertomaan minulle, kun itse en sitä tiedä...

Sitä olen miettinyt jo todella, todella kauan.Makailin vain kylmällä sohvallani ja mietein asiaa.Niinkuin minulla joka ilta on ollut tapana.

Olen huomannut kuinka seinät alkavat vajoamaan kohti minua horisontaalisesti, kaikki tuntuu niin Kafkamaiselta; angstiselta ja minua riepottelevalta. Enkä voi edes asiaan millään tapaa vaikuttaa. Ehkä olisi aika tuntea suurta kipua maailmasta ja löytää herkät puoleni, tai iloita ystävieni kanssa löytääkseni iloni....

Heräsin aamulla sohvalta, en silloinkaan tiennyt kuka olen

Oli vain kännykästä kuuluva herätysääni. Sen voimistuva ääni tunkeutui päähäni tyhjään. Siellä tyhjyydessä se loi omaa äänimaailmaansa, poukkoillen sinnetänne.

Yhtäkkiä tunsin kuin joku olisi......

... naputtanut minua selkään. Mutta kun käännyin siinä ei ollut ketään. Harhaa, ajattelin ja käänsin selkäni. Mutta naputus toistui ja käänsin selkäni jälleen. Kirkas valo valaisi huoneen ja minä sokaistuin.

Sokaistuin, näin pieniä ja suuria valopalloja. Ne suurenivat ja pienenivät mielivaltaisesti, saaden maailmani välkkymään...

Ei. Suljin silmäni, avasin ne... mikään ei muuttunut. Tulikärpästen parvi ympäröi minut. Minun sieluni tai henkeni tai miksi sitä nyt sitten kutsuisinkaan oli luistanut ulos minusta ja herätteli nyt nukkuvaa minua näin kuhisten ympärilläni kuin koko agrikka tai, kuin koko maailmankaikkeus.... minähän, minähän olen...

Ja mitähän minä nyt ajattelen...? Olenko joku mielipuoli-yliajattelija-tyyppi...? Tai... Ehkä minulla on vain identitentti-kriisi... Ehkä.

Ei! En voi uskoa tätä. Olen... Olen... Ruotsin kruunun ainoa perillinen!! Ei.. En ole... Luulin vain..

Olen Tanskan kruununperillinen, elän 1700-luvulla.. Nimeni on Strauss.. Johan Strauss.. MITÄ!! Ei voi olla!!! Kamalaa.. Ei se ole historiallisesti edes mahdollista, piru vie..

Darn. tätyy mennä vessaan.. Mutta.. Ei se taida olla vessa sittenkään...

Olen kuumailmapallossa, ja alapuolella on meri joka ei lopu missään, ja taivaalla on mustia pilviä ilman aurinkoa, mutta miksi vesi heijastaa auringon valoa? Olen niin kaukana maanpinnan yläpuolella että vesi heijastaa vielä eilisillan väsynyttä hidasta punaista. Ruotsin kruununperillinen ja mr. Strauss pelaavat pokeria vieressä, korissa koripöydän päällä istuen korituoleissa, eivätkä huomaa mitään, vaikka valo henkäilee ohi kesätuulen vauhdilla. Ja sitten kuumailmapalloon tulee vuoto, kun se osuu otsonikerrokseen, ja me putoamme, mr. Strauss, ruotsalainen kuninkaallinen punaisessa viitassa ja minä eli kuka meistä?

Tajunnan jatkuvassa, sähköisessä virrassa huomaan siirtyväni metafyysisen olemassaolon pohtimisen puolelle. Jos aisteihin ei voi luottaa ja järki voi olla erehdytettävissä, niin onko postmodernistinen totuuden tulkinta sittenkin oikea. Ei, sitä en voi hyväksyä. On mentävä syvemmälle, puolustettava oikeaa todellisuutta - sitä, mikä on kaikille samaa - kaikin keinoin. Ei saa antautua sofistien pauloihin. Ei koskaan! Kuolema olkoon viimeinen totuus, joka ei muutu!

Nimeni oli kai tammenoksa, joka putosi puusta se koski minua. Kuolema tosiaan tahtoi koskettaa, se kosketti, se murkasi minut. Tahdoin nähdä totuutta jota en nähnyt, kuka missä milloin kumpa tietäisin. Olin maassa sielä risukassa joka poltettiin, tiesin minen menisin, halusin nähdä elämää. Itsensä murhaaja, mieli vaeltaa tyhjässä tajunnassa, tahdoin kuola että näkisin itseni. Ajatukseni katkesi juuri nyt , mutta löytänyt en totuutta, kuitenkin....

Mutta nyt, seison hyppyrin laella, sukset tukevasti ilmassa. Minä olen olen Matti Nykänen. Olen Maailman para mäkihyppääjä ja jälleen kerran olen hyppyrin laella ja kohta menen alas, alas ja lennän.... Wauuuu. mä olen mies strippari...

Jolta katosi jalta.. Ravistellen päätäni nousen taas omasta sängystä, ja kaikki alkaa alusta.. Käteni ovat ruotisn kuninkaallisen, pääni on jäänyt stripparilta.. Selästä minut tunnistaisi Straussiksi.. Tulikärpäset pyörivät taas ympärilläni, mutta näen ne eri silmin.. Tammen kannalta katsottuna ne ovat tappavia..

Lopulta, olin minä sitten ruotsalainen tai tanskalainen tai vaikka Strauss, huomaan, että ajatukseni ovat pelkkää mahtavaa hölynpölyä. Ne ovat kuin astinlauta sille, joka tahtoo tallata minut maahan.

Mutta minä, sinä, hän -me kaikki, tiedämme, ettei ketään täällä tallata maahan. sehän on vain mielikuvitusta. Onhan? Ei. Nyt ei enää ole missään mitään järkeä.. Minä Elän, olin kuka tahansa. Ja aijon nauttia siitä millä hinnalla hyvänsä.

taisin taas eksyä pullon viereen, ehkä jo kohta se on tyhjä täytettäväksi uudelleen, en tiedä...

unohdan sen toisen tuopeista, silti haluan tietää, olen kuin paniikissa tai kriisissä, mietin vain yhtä asiaa; paniikkia. Ja Lepe Tijanki soittaa jostain...

Katson sinua silmiin ja näen vain tyhjyyttä, kuin katsetta tuonpuoleisen. Itken, et näe mitään. Hymyilen ja potkit kasvoilleni. Tulet luokseni ja rakastelemme aamuun asti.

Aamulla nukahdan ja olen herännyt. Puen ylleni sinun laamapaitasi ja väsyneet villasukkasi. Istun sohvalle, avaan telkkarin ja katson kuinka kuumailmapallo leijuu Atlantin yllä.

Makaat vielä vuoteella. Olet niin raukean näköinen. En tiedä mitä pitäisi sanoa, tai tehdä. Kaikki tuntuu tyhjältä. Tiedän, että odotat minua. Hiljaa toivot, että olisin vain sinun. Mutta en tiedä, pystynkö siihen. JOs minua ei olekkaan luotu elämään kenenkään vierellä? En uskaltaisi sitoutua. En ikinä.

Kaikki tuokin on niin mitätöntä, vain yhen mitättömän ihmisen ajatuksia joita itsekkään täysin ymmärtämättä yrittää saada kasaan. Mitä se ikinä merkitsisi, eihän kukaan edes tulisi löytämään näitä, lopulta kaikki kuolivat, kaikkien syvimmät ajatukset lopulta katoaisivat. Jäljelle jäisi pelkkä nimi, pelkkä nimi sukukirjassa. Ei edes muistoa, ei mitään useamman sukupolven jälkeen. Elämä oli niin epärehellistä, niin mystistä että sen ikävyyden ylitti vain kuolema. Elämä teki työtä josta ei koskaan tulisi mitään mikä tulisi mitenkään maailmaan vaikuttamaan, ja kuolema vain hautasi sen ulottumattomiin. Miksikö? Ei sille syytä,

FUTIS.JÄÄKIEKKO.JALKAPALLO.KORIPALLO NÄITÄ LAJEJA HARRASTAISIN JALKAPALLOSSA SM - TASOLLA JA JÄÄKIEKOSSA

Ja vaikka kuinka kauan tahansa tuijottaisinkaan tyhjää ruutua, se ei katoa.

Joskus ja vain ajallaan se kaikki tuhoutuu, halutessaan rakentua uudelleen, vain tyhjyys säilyy kun kaikki muu unohtuu, mikä tätä maailmaa vaivaa?

Kuin sairaus jota ei ole...

Aranta, vloukonen, varo näitä nimiä, he myrkyttävät sielusi, kaikkea ei aina tiedä, kaverit pettää, vain H.J voi auttaa, voi tätä maailmaa kun kaverit ovat vihollista pahempaa.

Valoa pimeyteen, tuo minulle soihtu! Myrkkyä suoneen, ojenna minulle käärme.

Lue muut jatkonovellit

Sivua muokattu 20.6.2003