Jatkonovelli

Tämä jatkonovelli on päätetty.

Pinnasta

Usva nousi kesäyössä, taas kuulin aittaan hiljaa loittonevat kumisaappaiden askeleet. Miten joku jaksoikin, minulle riitti olla liikkeellä viidestä aamulla kymmeneen illalla, ja olin nukahtamassa, kun Pikun haukku havahdutti minut. Nousin, puin, ja suljettuani aitan oven hiljaa lähdin koiran haukkua kohti kuin kaikki aistinsa jännittänyt eläin. Suon ohi, jolta arvelin koiran reagoimaan saaneen eläimen lähteneen liikkeelle, juomaan lammelle ja etsimään vesikasvien juuria. Ehdittyäni näköetäisyydelle Pikusta, se ikäänkuin muutti haukkumisensa aggressiivisemmaksi, laulavaksi, kuin lumooja se piti paikoillaan suurta sarvipäätä, joka katseli epätietoisen

Viileä vesi on kaunista, kilkkejä kuhisee pohjassa, ahvenet uivat liki jalkojen ympärillä, ja kun nousen pukemaan ja kävelen vielä laiturin päähän hetkeksi, huomaan hauen tulleen lähelle. Se on kookas, kuin sukellusvene, ja kuinkahan kauan se mahtoi seurata uimareiden touhua. Vesi on asettunut, olin nostanut savea pohjasta, muun roinan alta. Nyt se odottaa sangossa kotiin kantamista. Hienoa, hiukan sinertävää, ja kyllin hyvälaatuista, että siitä voi tehdä poltettavaa materiaalia. Katsellessani vedenpintaa en ole minä, vaan kuin joku nainen esihistoriasta, tiedän senkin, että ellemme mene kotiin ajoissa, ukonilma yllättää meidät.

Sitten tämä muu pinta... minä naamioidun hyvin, nykyteknologiaan, ja vastakkainen sukupuoli keksii minulle nimityksiä ja käyttötarkoituksia joita en allekirjoita. Kukaan ei ole vielä osannut katsoa ihoni alle, ymmärtänyt mitä tarkoitan liki sanoitta, poikaani lukuunottamatta, joka rakastaa minua äitinään. Kunpa vain ihminen, joka haluaa hetken(ihan ilmiselvästi) pitää minua jonakin hauskana kappaleena, muistaisi ettei kysymys ole vain ihostani, vaan siinä samassa lilluvat lapseni, opintoni, elämäni, sydämenikin, joka rakastaa, mutta loukattuna kykenee hyvästelemään.

Minä haluan tietenkin siitä pois. Tai en kauas, enkä korkealle, en kovaa huutamaan. Vaan sen alle, etsimään tiedonmurusia, joita niin moni muukin hakee... Osa hukkuen. Tarkoitan, ettei kaikille ole hyötyä tiedostakaan. Mutta juuri minulle? Onko? Tuskin siitä ainakaan, että osaisin ulkolukuna fraasivaraston, kaksisataa tapaa vietellä mies, ja vielä useampia kuluttaa rahaa havaitessani sitä olevan jossakin, joko jonkun muun omaa tai itselleni käymään tullutta. Ja toisinaan minä seuraan hieman huvittuneesti aikani loppumatonta kulutusjulaa, ja katselen surullisena sen kääntöpuolta. Missä itseensä pettyneet ja arvottomina itseään pitävät ihmiset ovat valinneet joko kotona

kaatopaikkojen liepeillä, pesivät linnut. Huuhkajiakin siellä liikkuu öisin, saalistamassa rottia. Joitakin vuosia myöhemmin sitten on tavattavissa niitä jotenkin aikuisiksi selvinneitä. Millä on väärin muodostunut jalka, millä soidin epävireinen.

Pinnasta ponkaisten pääsee näkemään sitäkin maailmaa mihin akateemiton ja alasäätyinen ei muuten ylettyisi laisinkaan.

Totta, minä löysin pintaa, tämän päivän mukaelämää, josta vetäydytään kuin taistelutantereilta pois, ettei tarvitsisi elää aidosti enää... Kenen lie vika. minun ilmeisesti, tai minussa, koska muuallahan se ei voi olla. Ja silti, lapseni katsoo minua yli kymmenen senttiä minua pitempänä, ja tietää, muistaa, arvostaa, ja ei tule ikinä sanomaan minulle että minun pitäisi ostaa sikspäkki, tai antaa vähistä hänelle enemmän kuin voin. Pinta ja rakkaus ovat eri asioita. Ainakin täälläpäin, itäsuomalaisillakin, huomennakin. Ja minkä muun kuin ne hyvästit turhille asioille? Käännä sivua, kuori sipulia, mitä löydät? Kirjavuutta, t

taibtietoisuutta.

Konkretia. Pinta, joka on sokealle enemmän kuin muu, todellisuus, muoto, ja minä sivuutan sen useimmiten nopeasti sanomalla, miten kiire on, silloinkin, kun lapsi etsii rakennetta jolla piirtäisi pinnan. Pieniin asioihin ei jaksa muka tarttua, vaikka niistä rakentuu koko elämän kirjo. Ne isommat asiat tapahtuvat vain pikkuhiljaa, huomaamatta, kun niiden aika kypsyy, moni vain kuvittelee voivansa runtata niitä ikäänbkuin markkinoille miten, ja milloin itse haluaa.

Pintani vanhenee, tiedän. Viimeinen myyntipäivä umpeutunut, ja taisi tulla se käyttöpäivänkin jälkeinen oleminen. Mistä sinä lukijarukka tietäisit, että minä olen nuori kuin vastasyntynyt idea. Herkkä pilattavaksi.

Salaperäinen viesti! Moi! Minun nimeni on Jenna. Perheeseeni kuuluu äiti, isä ja pikkuveljeni Juuso. Nyt minä kerron teille kaikille lukijoille minun jännittävästä postilaatikon retkestä. "Jenna! Käväseppäs hakemassa posti!" Jennan äiti, Jaana huusi. "Hyvä on!" Jenna sanoi. Ajattelin mennä pyörällä koska meiltä postilaatikolle on aika pitkä matka. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin polkemaan. Kuulin takanani toisenkin pyöräilijän ja ajattelin vain että se on meidän naapuri. En kuitenkaan uskaltanut katsoa taakseni, koska naapurimme on aika pelottavan näköinen ja jotkut jopa sanovat että hän on niin sanot

usti

Tahmainen, likainen, sotkuinen... Koko huusholli, ja jos aika olisi vesi, niin se pesisi kotini sillä välin kun olen sieltä poissa. Mutta sitä ei tapahdu, kämppikset ja toisen mies sotkevat wc:n ovenkahvat, laatikoiden valkean värin, karvoja pitkin lattiaa, ja minä pistän ulkokenkien tilalle tossut heti. Vihaan siivottomuutta. Minkäs minä sille sitten, kuin poistan rätillä, imurilla...Miettien siinä yhtaikaa videokuvan editointia, arkkitaittoa, ja mitä kaikkea. Tiskaan kämppiksen tiskin, taas, ja vissiin ikuisesti, jos hän saa päättää siitä...

kuitenkin tääle tulee loppu. Keskittyäkseni omaan arkeeni ilmoitan eräänä aamuna, etten aio puuttua toisten sotkuihin. Päätökseni aiheuttaa kommentointia, mutta minulle tulee hilpeä ajatus omasta tulevaisuudesta, kodissa, jossa liikkuu ihmisiä joilla on jotakin yhteistä kanssani. Siinä kodissa on ainakin jokaisella oma tiskivuoronsa, ja samat oikeudet. Luovuutenikin puhkesi kukkimaan, päättötyöni valmistuu sitten aikanaan, ja minusta tulee yksi työnhakija muutaman sadantuhannen joukkoon, muttei juuri nyt jaksa haitata tuli mikä tai minne.

Uni toi hahmoja, joita ei ollut ennen tavannut. Muutoksesta puhuen...

Ne olivat pyöreitä, aaltoilevia, väreileviä. Ne toivat mieleen ajatukset, tälläisiä olivat ihmisten ajatkukset.

Muutokset ovat tietenkin, tässä, kun tulee syksy, vedenpinta riittyy ja myöhemmin, pakkasten kiristyessä alkaa paukahdella kuuluen mantereelle. Ja ajatukset, muistot, kaikki tekemäsi haalistuu. jäljellä on autio valkoinen.

Se valkoinen ei merkitse tyhjää, vaan avaruutta, tilaa. Ja sinä seisot sen päällä, kairaat reikää, siivoat hissuksiin sohjon. Vajotat pilkin sopivalle korkeudelle pojasta. Nyität ihan hiljaa, epäsäännöllisesti. Kauempana sinusta näkyy lähestyvä koirasi pisteenä, joka kasvaa läähättäväksi riemukkaaksi olennoksi, joka löysi lähisaaresta vapauden hetkeksi, kunnes muisti sinut. Et puhu sille mitään, ja se istuu lähellesi lepäämään, kaivaa sitten kuopan lumeen, pyorähtelee ympäri ja käpertyy pieneksi olennoksi, jolla on häntä kuonollaan. Vain silmät puhuvat koirasi ajatuksista. Kotona on illalla paistettua ahventa. Ruisleivällä. Ja taj

Ettekste ikkään lopeta tätä hirveetä jorinarimpsua? Suurimman osan kirjoittanut alakaapi tympiintyä...

Ette näkkyy lopeta. "Tääl ei nys ole kahta Mattii, tääl on vaa tämmööne ikkuisuus." Niin minä ajattelin, ja katsoin näyttöä, joka ei puhunut minulle mitään uutta, www on vanhanaikainen, tai sitä ei osata käyttää... Varsinkaan sisältötyotantopuoli laahaa jo kaiken jäljessä. Tämä huomio yllätti minut. Eikö tässä maassa tosiaan ollut ihmisiä, joita kiinnostaisi liittää www-maailmaan niteet, joita työläinen tai opiskelija joutuu yhä lukemaan kirjastoissa kuin jokin kumaralle taipunut toukka.

Nyt sekin on tutkittu, miten vihjeestä tuli dementikko. Sitä ei kuunneltu. Täällä jatkuu ikuisesti tämän saman "novellin" käsittely, niinkuin se nyt paranisi tällä jauhamisella. Paska kun muuttuu paremmaksi maaduttamalla...

Tarkasteltuani ihmissielun hitautta, huomasin sen etanaksi, jonka lima jättää ruman jäljen kaikkialle. Tuskin sille kukaan voi mitään, mutta voisihan asian paketoida, ampua avaruuteen, jossa se joutuisi jonkin tuntemattoman tyhjän planeetan ilmakehään, ja putoaisi pinnalle. Ja kaikki alkaisi alusta, kunnes sinnekkään ei mahtuisi enää ihmisiä, koneita, vihaa.

Mietin jonkin aikaa.. ja ymmärsin vihan olevan kaiken alku. Ymmärsin sen kuinka viha on tehnyt lopun tylsyydestä ja kuinka se on saanut monta asiaa muuttumaan. Unohtumaan kuinka joskus kaikki oli päivänselvää, mutkatonta, tylsää.. Ja kuinka kuinka viha sai kaiken kehityksen alulleen, luoden samalla jotain sanoinkuvaamattoman kaunista...

Enkä kuitenkaan hyväksynyt vihan konkretiaa. Miksi? En ajattele vihaa itsessään luovana voimana, viha purkaa agressiot mutta ei vapauta sisäistä luovuutta kokonaisvaltaisesti. Vihan ja rakkauden, onnellisuuden ja syvimmän surun, kateellisuudenja ylpeyden kombinaation, henki, on opettavaa ja luovaa. Elämä ei ole viiva. Elämä on kuin sydämenlyönnit näytöllä. Elämä poukkoilee puolelta toiselle. Ja näin on oltava. Jos sydän ei lyö, käyrä näytöllä suorana viivana, ihminen on kuollut fyysisesti, tai sitten lähes henkisesti. Sydänkäyrän heilahtelun mitalla ei sinänsä ole väliä. Ihminen ei välttämättä nouse ylemmälle tasolle suurempien heil

En tiedä miten se alkoi, mutta alkoi kuitenkin. Aamulla herätessäni tajusin kaiken menneen. Vaikka yritin tosissani miettiä mikä kaikki on mennyt,en kuitenkaan löytänyt vastausta. Nousin sängystäni ja menin keittiöön. Sielä oli jotain vierasta, kahvin keitin oli lattialla, jääkaapin ovi auki,ruuat lattialla... - Mitä ihmettä? kysyin. Menin puhelimen luokse. Päätin soittaa siskolleni. - Haloo..?

En vastannut. Mitpä asiaa minulla olisi kenellekään? Olin jo itsellenikin vieras, huolimatta tästä kaikesta itsetutkiskelusta. Tunsin päivien hitaan kulun, ne lipuivat lävitseni kuin minua ei olisi ollutkaan. Hetket lävistivät minut kunnes niitä ei enää ollut. Ehkä sillä ei ollut väliä, mutta se tuntui kovin lopulliselta. Luurista kuului sinnikäs "Haloo", mutta en tuntenut tarvetta vastata. Olihan nyt toki siihenkin tokaisuun tarpeeksi monta kertaa vastattu. Havahduin vasta, kun puhelimesta kuului enää tuuttausta. Ihmetellen katsoin lattiaa ja sillä lojuvaa sotkua.

sitten paskoin housuuni

Oisinkin..Tapahtuisi elämässäni edes jotakin. Olisiko minun sittenkin pitänyt sanoa jotain..Vain "haloo".Siitä olisi voinut alkaa jotain uutta.Lattialla oleva sotku oli kuitenkin pakko korjata.Ei siihen kauaa loppujen lopuksi menisi..Toivottavasti.Naurahdin,siitä illasta kun koirani herätti minut tuntui olevan kauan..

Olin tehnyt ruokaa. Yleensä en kokkaile, vaan lämmitän valmiseineksiä, mutta tämä kerta oli poikkeus. Olin aamulla kaupungilla kävellessäni törmännyt vanhaan ystävääni ja pyytänyt häntä luokseni illalliselle. Vasta kun palasin takaisin kotiini, tajusin, minkä katastrofin olin saanut aikaan.

Näin sen seinän siinä vieressä. Olin unohtanut. Tämän päivän laittomuuden. Siellä se oli. Minun viestini, se merkki. Toivon että se pysyy täällä vielä pitkään, pidempään kuin itse muistan.

Lue muut jatkonovellit

Sivua muokattu 6.6.2004