Lokin valo ja pääskysmies

Säikyn lokin valo ryntää ylitse merentilkun.
Ruostunut laiva narahtaa pohjamudassa ja
poltetun talon verannalla vietetään juhlaa…

Nostokurjet kurkotteleva kaulojaan
luurankojen yllä, 
luurankojen joissa jo, ehkä jo, ennen joulua
vietetään tupaantuliaisia ja juodaan 
kiehutettua viiniä.

Säikyn lokin valo ryntää ylitse merentilkun
ja sen varjo mataa perässä kuin sulkakäärme.
Nostokurjet kurkottelevat kaulojaan
ja palaneen talon verannalla oksentaa
läpinäkyvä mies, läpikäymättömän elämänsä
viimeiset jäänteet.

Säikyn lokin valo ryntää ylitse merentilkun
kuin tuleva sade. Kuin aamu. Kuin ennustus.
Kuin raamatun viimeiset sivut.
Nostokurjet kurkottelevat kaulojaan ja uneksivat
lämmitetystä viinistä ja kanelista.

Lokin valo säikkyy ylitse merentilkun
ja rantaan nilkuttaa mies pää kenossa,
päässään mustavalkoinen pipo.

Kesästä juttelee läpinäkyvä mies
palaneen talon verannalla,
morsiamelleen,
joka muuttui savuksi, päivänä jona savu
verhosi koko rannan ja ihmiset kulkivat hetken päät 
painuksissa. Nahkasohviin jäi outoa hajua.

Rannassa ottaa pääskysmies käteensä hiekkaa.
Sirottaa sitä mereen. 
puhelee kuolleille lokeille ja valolle,
joka on ennustus ryntäämässä kohden rantaa,
kohden nostokurkien nostattamaa lähiötä.

Mies ajattelee pääskysen matkaa 
pää kenossa. Katselee harmain silmin vettä ja
valoa joka jo yltää rantaveteen saakka.

Talossa joka paloi jo kauan sitten
päivänä jona savu kulki raskaana
ja vaitonaisena lähikuppilan editse,
siinä talossa odotetaan vieraita
juomaan kiehutettua viiniä ja
kanelin tuoksu kulkee raskaana
ja vaitonaisena nostokurkien vartioimien
luurankojen lomassa.

Anu