Sosiaalisuudesta yksinäiseen tuskaan

En koskaan oppinut sääntöjä, jotka pitävät sosiaalisia ryhmiä koossa. Luulin että sosiaalisten taitojen peruskurssi – kuusi vuotta peruskoulua – olisi avustanut minut tuntemaan kirjoittamattomat säännöt, ihmisarvon ja muita vastaavia asioita, jotka määrittävät sosiaalisuuden.

Korttitalo painui peruskurssin jälkeen kasaan. Minut viskattiin uuteen tilanteeseen jossa koko kuusi vuotta oli vain yksi vankeuden muoto. Oppia tietämään kuka on puolella, kuka on vastaan – ketä kumartaa, kenelle antaa lahjus, ihmiset joita välttää – ei riittänyt. En sisäistänyt sääntöjä. Niiden vaihtuvat muodot, sisältö ja ystävyyden määrittyminen sijoittamisen kautta työnsi minua eteenpäin kuin henkilö laiturin päässä takana nuo myrkylliset keihäät jotka lävistäisivät sieluni ja mieleni mikäli en hyppäisi.

On olemassa tilanteita joissa on välttämätöntä valita kahdesta pahasta pienempi. Tilanteeni oli yksiselitteinen – minun piti tapa valita sosiaalinen kuolemani. Jos olisin jäänyt seisomaan tuolle laiturille enkä hypännyt ulos, kauas veteen jonka pyörteet nielaisevat hukkuvan ilman armoa, myrkky olisi ollut hitaampaa kuolemaa, seipäät jotka olisivat lävistäneet minut… vieden ihmisarvon. Mikäli se nyt oli alunperinkään olemassa näissä kummallisissa koukeroissa joita kutsutaan ihmisyydeksi.

Vajosin kirkuen keuhkoni pihalle ennenkuin virtaus muuttui liian voimakkaaksi ja tempaisi minut alas. Perääni heitetyt kivet jättivät muutamia ruhjeita joiden merkitys oli tuolla hetkellä suurempi kuin pystyin käsittämään – luultavasti suurempia kuin mikään siirtolohkare. Alhaalla syvyydessä tummien vesien syleilyssä oli uusi kotini ja paikkani. Jalat liejuun uponneena pystyin välillä käymään kuin ihmeen kautta ottamassa happea pintakerroksesta palatakseni uudelleen sukelluksiin.

Tätä kesti aikansa. Tällä hetkellä tuosta hetkestä on kulunut 16 vuotta tai enemmän. Enkä ollut ainoa ja syvissä vesissä saatoin erottaa hahmoja jotka olivat sidottuja samaan kohtalonomaiseen helvettiin, tällä kertaa ihmisten luomaan tyhjyyden, epämääräisen viittoilun ja elehtimisen tuskaan jonka merkitykset jäivät selvittämättä sillä hukkuva ei voi huutaa, hän voi vain avata suunsa ja päästää hiilidioksidiaan ulos pilvenä.

Vailla inhimillisiä kommunikaation muotoja erotuin kuten kaikki muutkin seuranani tuossa pirullisessa mutapohjassa. Mitä voimakkaammin kiskoin jalkojani irti syvästä mudasta sitä tiukemmin muta kietoi otettaan jalkojen ympärille muodostaen eräänlaisia lonkeroita joiden imukupein varustetut ulokkeet kiduttivat muutenkin heiveröistä olemustani.

Jossain vaiheessa kumppanini joiden nimiä en tiennyt, joiden kasvoja en nähnyt, joita en koskaan tuntenut levittivät huhua päivästä jolloin me kaikki olisimme nousseet pintaan ja vaatineet oikeutta kaikille, tasapuolisesti, ilman sortoa. Talven tullessa jää kuitenkin murskasi viimeisetkin toivomme rippeet ja tukehtumiskuolemamme muuttui entistä sietämättömäksi. Jotkut meistä kuolivat – tai pahempaa, he kuolivat sisältä. Heidän hauraat ja vaurioituneet persoonansa eivät kestäneet jatkuvaa ponnistamista pohjasta ylöspäin vaan murtuivat. Jos vedessä olisi voinut itkeä olisimme itse kukin vuodattaneet kyyneleen sille kuinka jäljellejäänyt kuori hidastui vähitellen ja pysähtyi silmien tuijottaessa epämääräisyyteen jossain kaukaisuudessa.

Nyt olen viimeinen tuossa mutaisessa helvetissä. Kosto tai lapsenomainen usko toteutuvaan vapautumiseen on pitänyt minua elossa. Kaikkien ystävieni ja puolituttujen takia olen yrittänyt pitää mielessäni päivän jolloin tänne vajosin ja ihmisten – tai ainakin siltä näyttäneiden – kasvot mielessäni.

Ongelma on yksiselitteinen; ei ole Feeniks-lintua joka nousisi syvistä vesistä, ei taruolentoa jonka voisin nimetä. Vaikka tarut ja myytit ovat muodostuneet elämäni kulmakiveksi en ole kuitenkaan pystynyt paikantamaan yhtäkään tarinaa syvyyksistä nousevasta oikeudesta, eikä täällä oikeuden jumalattaren tarvitse muutenkaan nähdä ovatko vaakakupit suuntaan tai toiseen.

Sillä hän kuoli jo kauan sitten ja hänen muistostaan on jäljellä vain harhakuvajainen jota ihmiset kumartavat.

Dasich


Sivua muokattu 5.9.2003