Tarina maailmanlopusta

Maan täytti syvä hiljaisuus, syvempi kuin valtamerten hautavajoamat. Se ilta oli pelottavan pimeä ja kalsea kuin se olisi odottanut henkeään pidätellen seuraavaa, ehkä ei enää tulevaa aamunkoittoa. Kaikkialla oli hiljaista. Mikään ei liikkunut, paitsi oma rintakehäni ja sydämeni.

Katsoin taivasta ja näin tummuvia tähtiä. Kuu oli jo kadonnut tuntemattomasta syystä. Kaupungin lyhdyt olivat sammuneet jo ajat sitten. "Maailmanloppu!" ihmiset kirkuivat ja kiirehtivät hakemaan vähäisiä tavaroitaan ja kasaamaan omaisuuttaan vaunuihin. Talonpojat kiiruhtivat että saisivat hevoset valjastettua.

Katsoin uudestaan taivaalle. Taas muutama tähti sammui. Pilviä ei ollut, tämä oli Pilvetön maa. Linnanherra ei ollut tarvinnut neuvojani muutamaan vuoteen, ja nyt hän oli lähettänyt monen monta viestiä minulle. Tämäkö oli hänen ongelmansa? Pimeä kaupunki?

Astelin rauhallisin askelin kylän lävitse. Muutama vapautettu hevonen laukkasi vastaan ja pysähtyi luonani tervehtimässä. "Hei, pikkuinen", sanoin yhdelle tammalle, jolla oli pieni varsa mukanaan. Hevonen hörähti lempeästi ja varsa vapisi pelosta. "Ei ole hätää", minä lohdutin niitä, "tämä on varsin ohi menevää." Hevoset jatkoivat matkaansa.

Pian olin linnanporteilla. Ne olivat auki. Sotilaita ei ollut. Vain yhdessä tornissa loisti vielä hämärä valo. Herrani huoneessa.

Kiipesin monet kiviportaat ylös, yhä ylemmäs, kunnes olin viimeisen tornin huipulla, puisen oven edessä, soihtu kädessäni. Hiljainen oli linna, mutta hiljaisempi se huone, johon astuin.

"Kautta Sorin!" minä huudahdin nähdessäni herrani makaavan sängyllään kuolonkalpeana. Kiiruhdin hänen luokseen, tartuin häntä kädestä. "Herrani, rakkaani", minä tunsin lämpimien kyynelten virtaavan alas poskilleni. Herrani ei vastannut, hänen silmänsä olivat sokeat ja lasittuneet. Rinta ei kohonnut hengityksestä, eikä sydän enää lyönyt. Silti hänen huulensa liikkuivat, ne puhuivat, mutta ääntä ei tullut.

"Mitä tämä oikein on?" minä ihmettelin.

"Zarane", kuulin herrani lausuvan.

"Tässä olen, oi armain", minä puristin herrani kättä vielä kovemmin.

"Ne saapuivat, Enkelit. Ne veivät valon, ne veivät pimeyden. Pian tyhjyys valtaa tämän paikan ja silloin, oi rakkain, on kaikki lopussa." herrani puhui.

"Enkelit, herrani?" minä kysyin avuttomana, näin että herrani ei kestäisi enää pitkään.

"Niin juuri. Ne Enkelit, jotka ovat meidän tuhomme. Zarane, sinun on palautettava maailma entiselleen", herrani sai sanottua viimein ja sitten hän kuoli.

"Ei!" minä kirkaisin ja otin herrani luisen ruumiin syleilyyni. Kyyneleet eivät lakanneet tulemasta, vaikka kuinka yritin niitä estää. Minä itkin, itkin kovin.

Sitten nousin. Oli oltava jokin keino. Lähdin pois huoneesta. Kiipesin jälleen monet portaat alas ja aina alemmas, kunnes olin linnan pohjakerroksissa.

Kävelin vankityrmien täyttämän käytävän läpi, kunnes saavuin raudoitetulle ovelle. Otin avaimen parantajakaapuni poimuista ja asetin sen harmaaseen lukkoon. Lukko kirskahti auetessaan ja ovi aukeni narahtaen.

Kylmä viima kävi ylitseni, kun astuin vanhaan kammiooni. Takassa oli aina palanut tuli, nyt se oli pimeä ja kylmä. Pöydällä olleet yrtit olivat tuoksuneet vahvalle, nyt niistä oli kadonnut tuoksu ja maku. Monet hyllyt olivat sortuneet ja niiden sisältö oli levinnyt ympäri kammiotani. Monet kirjat ja pergamenttikääröt olivat sekaisin. Sytytin jokaisen soihdun kammiostani ja laitoin takkaani tulen, joka loisti kylmän sinisenä, luoden vain vähän lämpöä ympärilleen.

Kaivoin paksun kirjan kiviseltä lattialta, jolla myös makasi kuolleita hiiriä. Olivat kai yrittäneet syödä killivarnaa, tappavaa kasvia, jota käytettiin yleensä pyörtyneen virvoituksessa sen pistävän tuoksun vuoksi. Käänsin hauraita pergamenttisivuja yksi kerrallaan ja luin riimuilla kirjoitettua tekstiä yrittäen löytää vastauksen?

Aikaa näytti kuluneen jo tovin, kunnes löysin pienen kappaleen, jossa kerrottiin vastaavasta tapahtumasta vuosisatoja sitten: "Näin kertoo Gulm, suuri soturi Ensimmäisen ajan lopulla: '… ja minä näin, miten aurinko pimeni, päivä hävisi, taivas näytti katoavan ympäriltäni, tähdet sammuivat yksi kerrallaan, kuu katosi, kuin joku olisi syönyt sen. Sitten, se kamala kirkuna ja pakokauhu, valtasi maat ja meret. Joka paikka näytti olevan kuin tulessa, kun Ne astuivat maan pinnalle. Enkelit! Ne hirveät tuhoajat, jotka murskasivat kivimuureja vain yhdellä katseella. Kohotin miekkani yhtä vastaan, mutta miekkani särkyi ja mureni, kuin se olisi ollut lapsen rakentama hiekkalinna. Nyt olen aseeton ja katselen, kuinka valtakuntaani tuhotaan. Jumalat auttakoon meitä ihmisparkoja!'"

Tuskin olin saanut tuota kohtaa loppuun, kun jo vain kuulin kamalaa kirkunaa ulkoa. Vaikka olin monta jalkaa maan alla, kuulin sen kirkunan vahvana, kuin olisin ollut jossain kidutuskopissa katsomassa vangin kidutusta.

Laitoin käteni korvilleni. Ne olivat täällä. Enkelit!

En tiedä, mistä heräsin, mutta tunsin, etten ollut enää kammiossani. Olin jossain muualla. En tuntenut jalkojani, enkä käsiäni, eikä minulla tuntunut olevan edes ruumista, mutta tietoisuus minulla oli. Leijuin jossain syvällä harsomaisessa horroksessa, jossa oli niin kylmä, mutta silti mukava olla.

Jossain humisi. Kuulinko laulua vai oliko se tuuli? Humina voimistui hyrinäksi, lopulta se voimistui lauluksi, joka uhkasi tappaa korvani. Lepäsin silti rauhassa ja kuuntelin sitä laulua. Se oli rauhallinen, vaikkakin se laulettiin voimakkaalla äänellä. Se oli kuin tuhannen ukkosen myrsky, sadan tuulen tuoma viima, kymmenen sateen ropina, kaikki tuo vain yhdessä äänessä.

Niin kaunis laulu tuuditti minut syvään uneen. Näin herrani kasvot, kalpeina, mutta onnellisina. Hän oli luonani. Hän oli täällä. Herra! Herra!

Havahduin jälleen. Se tunne ei ollut hävinnyt, mutta tunsin jo, että minulla oli jalat ja kädet. Silmät olivat sokeat, mutta näin. Valoa, jossain tuolla, mutta missä? Missä oikein olin?

"Zarane" joku kutsui minua.

"Herra?" minä sain sanottua.

"Kuinka voit, Zarane?"

"Hyvin, vaikkakin olen hieman hämmentynyt. Missä oikein olen? Mitä minulle oikein tapahtuu?"

"Rauhoitu, lapsi, kaikki vastaukset ovat aivan pian edessäsi."

Koitin rauhoittua, silti mieleeni tulvi tuhansia ja taas tuhansia kysymyksiä. Kuka tai mikä tämä mystinen mies oli, joka oli minulle juuri puhunut? Entä missä oikein olin? Mitä minulle tulisi tapahtumaan?

Taas kuulin tuon laulun, se särki korviani, mutta silti yhdyin siihen, kuin se olisi ollut minulle tuttu. Kuulin jopa sanat ja ne hirvittivät minua.

"Kuolema, ne jotka sen ansaitsevat, Kuolema, joka antaa rauhan. Enkelit tuovat sen. Meidän herramme Zeraton on antanut meille vallan Me annamme teille ihmisille Kuoleman"

Olinko muuttunut Enkeliksi? Olisinko yksi heistä, jotka tuhosivat meidän maailmaamme? Ei, heidän maailmaansa. Ihmisten. Minä näin tulevaisuuden ja se oli synkkä: maailma olisi pahoin vaurioitunut ja saastainen. Me ihmiset tuhoaisimme sen ja toisimme tilalle tuhannet pahat ja tuhannet verivirrat. Piru heidät periköön!

"Matkaan, Enkelit, menkää ja tuhotkaa ihmisten maailma ja luokaa siitä uusi ja parempi paikka!"

Silloin tuhat ja taas tuhat kaltaistani lensi yli avaruuden laskeutuen Maahan ja laulaen lauluamme kirkuen me murskasimme maailman. Minä olin maailmanlopun tuoja!

-Sessha-