Surujen saari

Se oli päivä, jolloin kaikki pelkäsivät. Kukaan ei ollut varma, hyökkäisikö velho Karanda Goiron kylään aamulla, päivällä vai iltahämärissä.

Kuningas Kahlan linnassa sotureita valmistautui sotaan kiillottaen rintapanssareitaan, teroittaen miekkojaan ja muutamat soturit harjoitellen taistelukuvioitaan.

Kuningas ja hänen kaunis tyttärensä kulkivat linnanpihalla katsellen sotureiden toimia. Prinsessa Unhan katse osui Zimbaan, hänen ihailemaansa nuoreen ja komeaan soturikokelaaseen, joka vasta äskettäin oli valmistautunut soturiksi.

Unhan ajatukset katkesivat, kun kirkas kesätaivas pimeni äkisti.

- Karanda hyökkää, joku huusi ja kuului kauhea pamaus.

Kuin salama olisi iskenyt, valo välähti ja taivas kirkastui. Kukaan ei ollut loukkaantunut, mutta Unha huomasi isänsä kadonneen.

- Isä, velho vei isäni!

Unha näki tietäjä Taalan ilmestyvän viereensä.

- Prinsessa, Surujen saaren viimeinen taistelu on lähellä, sinun on valmistauduttava, tietäjä sanoi.

- Minun? Mutta miksi, Unha katsoi tietäjää kysyvästi.

Unha ei saanut vastausta, vaan huomasi olevansa Taalan kammiossa jossain linnan alapuolella.

Käykää tähän istumaan, prinsessa, tietäjä sanoi ja osoitti korkeaa, sametilla päällystettyä jalopuista tuolia.

Unha totteli ja kävi tuoliin istumaan. Tietäjä laittoi kaksi sormea Unhan kummankin ohimon päälle ja sanoi:

- Gua la maka, rentoudu!

Unhan ruumis valahti veltoksi ja hän näki itsensä sulkeutuvan pimeyden ympärille. Joka puolella tyttöä kuului kuiskauksia.

- Ne lausuvat loitsuja, jotka sinun on osattava, kun menet velhon luolaa pelastamaan isääsi. Älä pelkää, et ole yksin. Kun tämä on ohitse, olet Zimban kanssa luolan lähellä. Toivotan onnea, tietäjän ääni kuului Unhan korviin jostain kaukaisuudesta.

Unha kieppui pimeydessä ja huomasi valoa edessään. Hän leijui sitä kohti ja näki Zimban nukkuvan luolan lähellä. Unha asettui nuorukaisen viereen lepäämään pää täynnä loitsuja.

Unha heräsi, eikä tiennyt, kauanko hän oli nukkunut. Zimba valmistautui lähtemään luolaan.

- Huomenta, prinsessa, nuorukainen sanoi.

- Huomenta, prinsessa vastasi.

- Valmiina lähtöön, soturi kysyi.

- Täysin valmiina, Unha vastasi.

- Hyvä, sitten menemme sisään ja pelastamme isäsi, soturi sanoi ja otti miekkavyönsä, jossa oli myös muutama myrkytetty tikari.

Unha astui soihduin valastuun kiviseen käytävään Zimba vierellään. He kävelivät vähän matkaa ja sitten he astuivat isoon saliin.

- Isä, Unha huudahti ja syöksyi isänsä luo.

Kuningas oli lukittu häkkiin, jonka kalterit kestivät kuumintakin tulta.

- Gua la gem, avaudu, Unha loitsi ja häkin ovi avautui

- Prinsessa, olet kuoleman oma, kuului kylmä ääni.

Karanda astui esiin ja näytti loitsivan.

Unha lausui kuolemanloitsun, mutta velho ehti ensin. Taika osui Unhaan, joka näytti yllättyvän ja kaatui maahan.

- Eiiiih, kuningas huusi ja ryntäsi tyttärensä viereen.

- Zimba otti vyöltään myrkytetyn tikarin ja heitti sen velhon sydämen läpi.

- Liian myöhäistä, kuningas, tyttäresi on jo kuollut, velho sanoi ja kaatui kuolleena maahan.

Zimba polvistui Unhan viereen.

- Zimba, kun olen Ilojen saarella, muista, että minä rakastan sinua, Unha sanoi katsoen Zimban silmiin surullisena ja haikeana.

- Prinsessa, kai tämän voi parantaa, Zimba kysyi ottaen Unhan käden omaansa.

- Kuolemaa ei voi parantaa, Unha pudisteli päätään ja sulki silmänsä.

- Älä kuole! Älä kuole, Kahla huusi.

- Kuningas, emme voi tehdä mitään, Zimba sanoi.

Kuningas värisi, kun kyyneleet virtasivat noroina poskia pitkin.

- Unha sentään oli rohkea ja uskalsi pelastaa teidät, todellista soturihenkeä, sanon minä, Zimba sanoi ottaen Unhan hennon ruumiin hellästi käsivarsilleen.

Näin päättyi Surujen saarta pitkään vaivannut pelko kuolemasta. Unha pelasti kuninkaan, oman isänsä, mutta hinnaksi siitä maksoi hän henkensä.

Te kaikki, jotka tämän tarinan kuulitte: kunnioittakaa elämää, sillä se on lyhyt kaikin tavoin.

-Sessha-


Sivua muokattu 1.9.2003