Luonnonoikuksi syntynyt

Synnyin liasta, saastasta, moskasta
Huusin ensimmäisen huutoni kun kukaan ei kuullut
Ja päätin olla hiljaa.
Ryömin pimeydestä valoon, suljin silmäni sillä tunsin valon polttavan.
En nähnyt ihmisiä, kuulin vain heidän loittonevat askeleensa.
Työnnyin kontilleni ja liikuin eteenpäin vieläkin silmiäni siristellen.
Ihmiset katsoivat minua ensin pitkään ja sitten käänsivät katseensa pois.
Luonnonoikku.
Nousin lopulta hapuillen seisomaan ja avasin silmäni.
Valo sattui, vaan en sulkenut enää silmiäni.
Ihmiset eivät katsoneet minuun enää,
heidän vuoronsa sulkea silmät ja leikkiä sokeaa.
Ensimmäistä kertaa elämässäni hymyilin.
Mutta ei, se ei ollut iloinen hymy, vaan pahansuopa ja julma.
Katsoin ihmisiä ja halveksin heitä.
Nostin leukani ylös ja katsoin heitä kaikkia säälien; raukat!
He eivät vieläkään katsoneet minuun.
Mutta minäpä pdin leukani ylhäällä ja olin vahva; minua ette murra!
He sylkivät kasvoilleni, pilkkasivat minua.
He potkivat minua päähän jarepivät hiuksiani. Siis vain ne, jotka tohtivat koskea epämuodostumaan.
Tätä jatkui kauan, liian kauan, ja minä en sanonut sanaakaan, olin hiljaa.
Mutta pikkuhiljaa he saivat yliotteen…  ja oma otteeni alkoi lipsua.
Aloin uskoa heitä ja heidän ilkeitä sanojaan: Luonnonoikku. Saastainen olio.
Annoin periksi.
Ryömin takaisin likaan, saastaan, moskaan.
Suljin silmäni viimeisen kerran ja päästin ilmoille huudon, joka tullaan muistamaan maailman loppuun saakka.
Tämä luonnonoikku makaa nyt pimeydessä silmät suljettuina, piilossa valolta joka polttaa.
Piilossa ihmisiltä jotka ovat julmia.

Riada