Pieni sähköhiiri yksin

Keskiaikaisen kirkon suojissa lepäävä hautausmaa levittyy edessäni. Haistan kesän, pieni säteilysumu yrittää kietoa puut hämäräänsä; minä painan jalkani hellästi vanhaan maahan. Käytävän hiekka rusahtaa askeleideni alla.

Hautausmaa on ristiriitojen paikka; siellä on paljon rauhaa ja paljon surua samassa tilassa. Usein kuljen ajatuksissani kaatuneiden muistomerkille, valkoisten puisten ristien keskelle. Etsin ja tavaan ja löydän poikia, minun ikäisiäni, jotka eivät koskaan ehtineet kasvaa aikuisiksi kun heidän verensä jo oli annettu uhrilahjaksi Suomen puolesta. On mahdotonta ymmärtää sotaa. En tiedä, tahdonko yrittääkään, sillä se tarkoittaisi sen kokemista.

Täällä on tuhatseitsemänsataaluvun jälkipuolella istutettuja puita, joiden rungot kasvavat jäkälää; on tammia, joiden latvat tavoittelevat taivasta. Ja niiden varjossa, juurten lomassa rautaristejä ja marmoripaasia, joiden kullanvärisestä tekstistä saa hädin tuskin selvää. Ennen vanhaan oli tapana laittaa hautakiveen ammattikin. On jordbrukarea ja juristia, on kapteenikin. Hautoja koristaa muutama istutus, kanerva tai joku muu joka on työntekijälle helppo: laittaa vain sen juuret maan sisään, imemään ahnaasti vettä. Että hautausmaa pysyy sievänä muidenkin kulkijoiden katsella.

Mutta tuolla - tuolla on jollakulla lyhdyssä kynttilä ja kukkiakin paljon; valkoisia, punaisia ja sinisiä, isoja kimppuja. Onkohan siellä joku kuollut? Monesti olen nähnyt vasta sinetöidyn haudan seppeleineen; paras muistuttaja omasta kuolevaisuudesta. Koitan olla tallomatta nurmikkoakaan kovin pahoin, melkein varpaisillani astelen. Siellä palaa kynttilä; ja siellä on kukkameri, ja haudassa yksin kivikirkon juurella lepää pieni poika, vasta kuusivuotias kuollessaan. Minä hiljennyn; tämä näky tekee sen. Hautaa vartioi pieni muovinen Pikachu-pokemon, sähköhiiri jonka värit ovat sateessa haalenneet vaaleiksi. Ehkä sen on tuonut sisarus enkeliveljelleen lohduksi, ainoansa laskenut tämän haudalle, vaikka ei ehkä kuolemaa vielä käsitäkään. - Minne veli on mennyt? Miksei hän tule takaisin?

Täytän sydämeni sillä, mitä ilmassa leijuu: surua. Yhtäkkiä osaan eläytyä äidin ja isän epätoivoon, kun kuoleman enkeli tulee liian varhain. Lasten pitäisi elää vielä silloin, kun vanhemmista aika jättää. Mutta tämä enkeli on heitä vastassa jo, siellä, minne kuoleman jälkeen menemme. Myöhäisen illan ilma purkautuu huokauksena minusta.

Minä saan pujottaa käteni rakkaani sormien lomaan ja pitää tästä vähän lujempaa kiinni. Jotta tietäisin, etten ole elossa yksin. Tuntea toisen sydämenlyönnit ja toivoa, että on muitakin jotka tuntevat niinkuin minä. Etten tuntisi itseäni niin pohjattoman yksinäiseksi.

Sadat ihmiskohtalot ympäröivät meitä, muutama vuosiluku nimeen kaiverrettuna. En koskaan saa vastausta niihin kysymyksiin, jotka kiertävät ympyrää mielessäni. Miksi hän, miksei minä, miksi joku, miksei joku muu...

Yöllä, kun sukellan peiton alle unia vastaanottamaan ja painan silmäni kiinni, näen vielä sen pienen muovisen Pikachun. Ehkä se on palanut muistoihini kiinni, ikuisiksi, se vaaleankeltainen urhea pieni otus. Kun sade ropisee ikkunaan, minä kävelen hiljaa paljain jaloin keittiöön ja pujotan käteni silittämään lemmikkikanejani. Niin eläviä, niin lämpöisiä, niin pehmeitä.

Aamulla herään vatsassani möykky. Minun on kirjoitettava se ulos. Aurinko paistaa, mutta minä en välitä siitä; minä odotan iltaruskoa, kun auringon kultainen kiekko laskee tuonne metsän taakse, kun taivas piirtää pilvillään minun suruni. Kun pilvet laskeutuvat niitylle harsoksi, jonka keskellä seistessäni minä tunnen, että maailma tietää mitä minä ajattelen. Ja tuntee suurta myötätuntoa minua kohtaan. Siellä seistessäni minä aavistan: suru on lahja. Kaikki, mikä on surullista, on usein myös niin kaunista, ettei itsekään tiedä kumman tähden itkee.

sarg


Sivua muokattu 7.6.2001