Väärässä läpi eilisen

Yksin yksinäinen tottuu yksinäisyyteen
Kauniiden sanojen lumoon ja mielen kerjuuseen
Tyhjässä talossa todistaakseen elää
Että toistaan ei tarvitse ihminen
Joka tarkoituksensa tarkkaan ymmärtää
Kuinka pelossaan rohkeasti jatkaa kulkuaan

Pimeydessä vajavilla silmillään
Tuijottaa uskaltamatta liikahtaa
Kuka mielummin tuhoaisi katkeruutensa varjolla
Kuin ihminen, ihmisen vailla toivoa

Ja on päivä viimeinen valjennut lopulta
Kauniina, aina toisille vaivana itsetunnon
Jos vain osaisi elää kuten neuvotaan, päivä kerrallaan
Elää kuten mielesi suosittaa
Nukahtaa ihmetellen, miksi mahdollisuus valita




Sen minkä teiltä vein
Tuhoten päivän paisteen
Ei tule koskaan takaisin

Sen minkä teiltä vein
Vuoksi en pysty teitä lohduttamaan
Tai olemaan lapsenne enää

Pyydän anteeksi vaikka tiedän
Että anteeksiantoa ei ole
Tällaisessa maailmassa ollutkaan

Aurinko lämmitä ei sieluni kylmyyttä
Eikä sydämeni halua kuolla

Ole en edes tuntenut pahuutta
Vaikka se minusta ulos hohkaa
Kuiskaten minua luokseen

Itken verta tänään




Väsynyt ja itseni unohtanut
Olen kai ollut jo pidemmän aikaa
Kuin lakastunut, kuollut lehti
Putoamassa kohti pohjaa

Vilun tai kylmän hämärää
En tahtoisi enää ymmärtää
Epätoivon haavoja todistaa
Niiden myrkkyä sisältäni uuttaa

Elämän vuoksi uhrataan
Joka päivä niin monta elämää
Ettei viimeinen tuntisi ensimmäistä
Vaikka olisi sen ainoa sisko

Häpeäpaaluun kiinnitettynä
On moni kuollut kuten minäkin
Tulen pian tekemään
Vaikkette te sitä tulekkaan näkemään




Käännän silmäni sisäänpäin 
ja sieluani katselen
Toivoen, että enää
Ei tarvitsisi palata takaisin

Itseni sairaaksi luulin
Kunnes olin nähnyt enemmän
Ja ymmärtänyt kierteitä elämän
Sen siivottomia koukeroita

Olen nähnyt ihmisen tekevän
Sellaista, mikä mielen saa sekaisin
Kyynelet silmiin, painajaiset uniin
Hiipien hiljaa nousemaan

Kun selvinnyt olen tästä
En halua tähän maailmaan
Auttaa lasta tahi aikuista
Enää hetkeksikään jäämään




Kaivaa hautaansa miettien
Miksi maailma hiljainen
Ei arvosta ihmistä pientä
Kuin kostaisi onnen,
sen tieltänsä raivaten
On ihminen vailla mieltä

Hän on yksin, ja yksin olla saa
Vaikka kirkuisi kuin tuhat sielua
Hän on muuta kuin maailma odottaa
Hän on enemmän kuin tahtoisi olla

Hän on kaunis, hän on saastainen
Hän on ruma kuin kuollut varpunen
Hän on elävä ja samalla kuollut
Hän on sellainen minkä itsestään
On tehnyt ja rakentaa yhä

Hauta viimein, lopulta valmis on
Laskeutuu siihen, kuin huntu kohtalon
Jää hiljaa hiljaisuuteen, 
Odottamaan kuolemaa

Päästää aika irti, häilyen
Nousee hymy hänen kasvoilleen
Kun päässyt tiensä päähän
Hiipuu pelkokin, katoaa
Uhrinsa kuin varkain unohtaa
Kääntyy uutta sarkaa etsimään

Jos katsot joskus pimeyteen,
Ja eksyy pelko sinusta
Joukse karkuun, ja katoa
Sillä onni on harvoille onnea
Heillekin vain henkäys hetken, tuulessa




Vanhuus tulee hiipien
Koputtamatta ryömii pirttiin
Aavistuksen rajoilla riipien
Öisin hereille huutaa

Tahtomattaan tarkistaa
Kalenteristaan syntymäpäivän
Ja mielellään mieleltään unohtaa
Menneisyyden pitkäksi käyneen

Pidellen kiinni hetkistään
Kieltääkseen päivän tulevan
Vain kipu on todellista
Mielessä jäljelle jääneen

Taivaaseenko, vai helvettiin
Vai tyhjyyteen mustaan, ikuiseen
Pohtii, lohduttomuuttaan itkee
Ystävien menneiden puolesta
Jotta itsensä voisi unohtaa

Alvar Leimu


Sivua muokattu 25.10.2002