Kaaos

Epäkelpoisuusaika on ummessa. 
Sulje silmäsi. 
Kosketa varpaita. 
Pyörähdä puoli kertaa 
vastapäivään. 

Opettele ensin kirjoittamaan 
haltiariimuja ja sitten 
avaa kengännauhasi rusetilta. 
Kitarankielen kajahtaessa ontosti 
voit kuulla kummallisia äännähdyksiä 
sieltä kaikukopan pohjukoilta. 
Aivan. En minäkään. 

Kaikki me odotamme jotakin 
erittäin vähän. 
Ei ole kuin muutama sana 
sitä varten, miksi kaikki ihmiset 
vihaavat toisiaan. 
Tai rakastavat. 

E.T. tulee ja kosketuksesta 
tulee taas entistä tärkeämpi. 
Aika kulkee 
taajamabussin takapuskurista 
tiukasti kiinni pitäen. 

On asioita, jotka ovat 
ja tulevat ja purevat 
ja suutelevat 
(minä olen sanonut 
sitä säilykepurkiksi). 

Huolimatta siitä, 
että psyykettämme 
ei ole luotu kestämään 
vain kevyitä vastoinkäymisiä, 
vaan kaikesta on tehtävä 
isoa ja radikaalia 
ja maailmanloppua ennustavaa, 
emme usein osaa itkeä 
vaikka pitäisi. 

Ja ne sanat sitten. 
Nehän ne vasta 
ovatkin olemassa. 
Ilmassa. 

Takertuminen kuuluu 
ohdakkeille ja takiaisille. 
Ne ovat sosiaalisia. 
Minullakin oli 
sielunsisko. 

Heinikossa on pesä. 
Elämä on meille, jotta 
voisimme heittää sen pois 
ja pitää siitä kiinni 
hampaat irvessä. 

Luominen on sana. Ihminen 
tahtoo nähdä itsensä. 
Maalaamme tauluja vain 
nähdäksemme itsemme 
peilissä. 

Psykedeelisissä muodoissa 
ei ole koskaan voinut 
lepuuttaa silmiään. 
On vaikea keskittyä 
samaan aikaan puhumiseen 
ja kirjoittamiseen. 

Tai puhumiseen. 
Kommunikointi on ongelma. 
Sitä tarvitaan, 
että ymmärtäisimme. 
Sama se. 

Tämä on. Minun. Minulle. Minulta. 
Joka ainoa reaktiosi siihen, 
mitä näissä sanoissa on tai 
miten se vaikuttaa 
yleiseen mielikuvaasi minusta 
- yritän olla kauhean myötätuntoinen. 

Älä ole kuin kotonasi. 
Kiitos. 
Minä olen kaaos.

Darkstorm