Hiljaa hiipijät

Herra Venesmaan viimeinen päivä
sitä ei sävytä kunnia, kurjuus tai huolen häivä
rouva Venesmaan matkan kuudes päivä
rouvan viimeinen muisto: kumara mies, korpinpääkeppi, suukko
                                    ja veikeä virne.

Aamu oli kuin aina odottamassa ollut
tee oli kuin arvokkuuden ydin
siinä verannalla hörppien kului aamunkoita pilkatessa aika.

Ja niitä keskipäivän ääniä!
Rattaat, lapset leikeissään, rattaat ohitse kulkivat,
lapset huusivat lasten iloa, iloa vanhaa tunsi herra 
                                    Venesmaa.

Oli ateria iltapäivän mainio!
Jänismuhennos, kotikaljaa, punainen omena
                                    Ja
Herralle rukous ennen ja jälkeen.

Vaan ensimmäinen harmaa pilvi tuli varoittamatta,
putosi isoisän tuhkauurna, hävisi puurakoihin vaari
ja kiroten tuhannesti herra Venesmaa siivosi.

Tällöin tulivat hiljaa hiipijät.

Kellarista, kaivon syvyydestä, kaikista pimeistä paikoista,
ullakolta, savupiipusta monta niistä nimettömistä, oudoista olennoista
kutsumatta - äkkiä! - piirittivät herra Venesmaan?

Ja katseet häneen ja hänestä niihin:
"Johan on kumma!"
Silmänräpäys vain - plink - kaatui herra Venesmaa.

Syyksi sanottiin järkytys.
                           Särkyneen tuhkauurnan.

Ruohonlakaisija


Sivua muokattu 2.6.2003