Filosofia nuoruudesta

"Sun rannetta koristaa kuoleman puutarha," Se jätkä totesi.

"Siitä näkee että sussa on kovuutta."

Kovuutta? Ja sekö sitten on hienoa? Se, että sä pystyt katsomaan kun jotain hakataan, ja nauramaan räkästä naurua päälle? Sekö, että sä pystyt naimaan tuhatta ja yhtä kiintymättä yhteenkään? Okei, nyt mä ehkä liioittelin jätkien kovuuden määritelmää hiukan, mutta perusidea säilyi kuitenkin.

"Kovuutta?" Mä kysyin siltä hitaasti, pelasin lisää aikaa itelleni, ja mun silmämunia kivisti kun mä kovetin katsetta entisestäänkin.

"Sä olet erilainen." Se sanoi hiljaa, ja mä hymyilin sisäisesti. "Sä et tarkoittanut "erilainen" sillä tavalla millä koulukastissa erilainen yleensä käsitetään." Mä nyökkäsin, mä ymmärsin.

"Ja yleensähän sillä tarkotetaan niitä hilipiippoja, jotka pukee päällensä tuhat eri rääsyä, nahkaa, mustaa, värikästä ja kettinkejä, pari hametta ja housut vielä päälle, naama vitivalkoiseksi ja viiden sentin rajaukset, vielä irokeesi päähän ja tadaa! joulukuusi-luukki on valmis. Sitte kuljetaan ympäri koulua sopivasti ylimielisen ja salaperäisen näköisenä, niin että kaikki varmasti ymmärtävät että hän on Erilainen.

Voi että mä nauran aina kun joku Joulukuusi tulee mua vastaan, ne raukat kun ei uskalla myöntää ettei ne uskalla olla muuta kuin erilaisia. Ajatelkaa nyt, jos ne pistäis pissisfarkut jalkaan, peruspaidan päälle ja pesis meikkikerroksen naamalta, nehän ei olis äkkiä mitään. Elämä olis pirun tylsää ja tappavaa kun pitäisikin yhtäkkiä tehdä vaikutus sisäisellä minällään. Se olisi KOVUUTTA. Se jos mikä mun mielestä olisi kovuutta. Jos joku eks-hilipiippa tulis yhtäkkiä lököhousuissa ja hupparissa tunnille, ja esittäisi aitoja mielipiteitä loistavine perusteluineen, niin minä ainakin taputtaisin ja lujaa. Sanoisin, että "Vau, nyt sä olet kova."

"Voi poju, poju, sä olet vielä niin tietämätön, sulle ei ole vielä tapahtunut mitään riittävän pahaa, että sä ymmärtäisit että todellista vahvuutta on myöntää ja näyttää heikkoutensa."

Jätkän kasvoilla on jotain, mikä osoittaa lieviä ymmärtämisen merkkejä, mikä saa mut hämilleen. Mä olen enemmän kuin tottunut siihen että mua pelätään niin paljon, ettei mua kuunnella kunnolla, joten se että se istua tökötti siinä vieläkin syötävän komeana, sai mut vähän hämilleni.

"Anna esimerkki," Se sanoi tyynen rauhallisesti, ja kehtasi vielä osoittaa älykkyyttä pistämällä mut perustelemaan hetkellistä vitutuskohtausta.

"No, varmasti kaikki meistä on ollut surullisina koulussa, tehnyt mieli lösähtää keskelle luokkaa itkemään ja parkumaan, ja huutamaan että "helvetti mä en jaksa enää, mäenjaksaenjaksaenjaksa!"

Tai saada kunnon raivari, paiskata kirja päin ylimielisen maireasti hymyilevää maikkaa, ja huutaa sylki roiskuen että

"Etkö sä idiootti tajua miten turhaa paskaa sä oot vuositolkulla opettanut? Kerro mulle että mitä vittua mä teen elämässäni sillä tiedolla että kolmion kaksi sivua on kateetteja ja yksi hypotenuusa?"

Jätkän silmät ovat vieläkin tyynet, kuin tyynet siniset järvenjäät, jota pitkin mä olisin halunnut luistella, kirjoittaa luistimien kärjillä "rakastan" molempiin silmiin.

"Ei se vielä osoita todellista heikkoutta, jos sä itket tai raivoat," Se sanoi hiljaa, punniten selvästi sanojaan. "Suurin heikkous on joko vihata tai rakastaa jotain ihmistä sydämensä pohjasta."

"Niin," Mä myönsin. Kerrankin mä en voinut väittää sille vastaan.

"Sä yrität tehdä kaikista pinnallisia," Se jatkoi. "Pukeuduit tai käyttäydyit sä miten vain, sä et voi olla erilainen, vaan teit sä mitä vaan sä olet pinnallinen. Joku tossa mättää."

"Ei vaan päinvastoin," Mä sain itseni takaisin.

"Fakta on, että kukaan ei ole pinnallinen, kaikkien pinnan alla on Jotain, ja me kaikki tehdään parhaamme kätkeäksemme sen. On niin helppoa vaan hymyillä ja nauraa, kun sä naurat, se nauru estää muita näkemästä sisään.

Suurella osasta ihmisiä on sisällään selkeä käsitys Oikeasta ja Väärästä, mutta pelko on liian suuri, jotta uskallettaisiin tehdä aina oikein. Jos kaikki ihmiset kuuntelis sisäistä Oikeaa ääntään ja pyrkisi hyvään, tää maailma olisi oikeasti parempi paikka.

Ja mitä pukeutumiseen tulee, sama ongelma on kaikilla. Harvat pissikset uskaltaa muuttua joulukuusiksi yhdessä yössä, tai jos uskaltaa, on kunnon tukijajoukot takana.

Kaikki on omissa pikkuryhmissä keskenään, ja silti luullaan että tiedetään muista kaikki. "Toi on tollanen" ja "Se on sellanen" vaikka ikinä ei olla edes moita sanottu. Onneksi tää meidän sukupolvi on niin uskomattoman viisas, että kaikista näkee jo päällepäin millainen ihminen on, niin ei tarvi vaivautua edes tutustumaan."

"Miksi sä olet niin vihainen?" Se kysyi. Millä oikeudella se kysyi multa kysymyksiä joita kukaan muu ei ollut ikinä uskaltanut kysyä?

"Viha on mun voimani," Mä vastaan totuudenmukaisesti.

"Nonni," Jätkä hymyilee voitonriemuisesti. "Sä olet itse heikko, jos viha on sun voima, se tarkoittaa että sä et uskalla rakastaa, etkä täten näyttää todellista itseäsi, koska viha peittää kaikki sun heikkoudet alleen."

Helvetti se Oli fiksu. Fiksuin tähän mennessä. Fiksuin koskaan.

"Entä todellinen maailma?"

"Voisiko joku viisas ihminen kertoa mulle mitä on todellisuus?" Mä viritin kasvoilleni kaikkein ylimielisimmän hymyni. "Koulutus, oma asunto, parisuhde, lainaa, rivitalo, pari vekaraa, laskuja, normaali kokopäivä työ, kultainen noutaja, velkaa, samanlaiset tuulipuvut, farmariauto?"

"Sä kärjistät aina, ymmärrät hyvin mitä toinen tarkoittaa, mutta leikit ettet ymmärrä."

Miksi mä aliarvioin sen koko ajan?

En mä kieltänyt yhtäkään mun kannastani, mutta mä kärjistin mielelläni ja nautin kun näin miten vastapuolen aivoista paloi sulake toisensä perään.

"Kärjistän? Tää on niin tätä taas, varsinkin tunneilla. Älkää kyseenalaistako, olkaa hiljaa ja kuunnelkaa opettajaa, muuten lennätte tunnilta ulos.

Älä kysele tyhmiä, asia nyt vaan on niin, tiedemiehet on huitsulanevada kokeilla todistaneet että asia on niin.

Ja sitten ne jotka on hiljaa ja pänttää kaiken sen paskan päähänsä ja saa kympin tokarin on tosi viisaita. "Sä olet fiksu, sulla on hyvät mahdollisuudet elämässä, sä ymmärrät mihin nuoruus kannattaa käyttää, hyvähyvähyvätaputaputapu!" Nojoo, onhan se fiksua kouluttautua kun tässä maassa on siihen hyvin mahdollisuuksia, mutta ällän tokari ei tee Kenestäkään Viisasta."

"Ja nyt me melkein päästiin moraaliin," Se hymyili, sen suu hymyili, sen silmät hymyili, sen ihokin hymyili, hymyilllessään se jätkä oli kuin aurinko joka halusi säteillä kaikille.

"Vielä viimeiset ajatukset, ennen kuin juna tulee?" Ja taas mä sain lahjaksi aurinkohymyn. Hitto, jätkähän melkein nauroi mulle! Ja mun teki mieli nauraa sille.

"Jos sä haluat, että sua pidetään kovettuneena, sun ei tarvi hakata ihmisiä, eikä mitään muutakaan. Riittää että sä et hymyile. Ja mä en hymyile. Siksi ne uskoo, että mussa on kovuutta."

Se nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, ja hymyili sitten hyvin, hyvin vahvasti.

"Tiedätkö, aina silloin kun sun silmäsi hymyilevät, sä olet jumalattoman kaunis."

Mä yritin tarttua vihaan, mutta se Pirun Fiksu jätkä heitti sen liian kauas musta, ja mä jäin nieleksimään itseäni ja sanojani, jotka on aina saaneet voimansa vihasta. Mä tajusin että mä en halunnut sanoa sanaakaan.

Jos hetki on täydellinen, sanaakaan ei saa sanoa.

Nuo kaksi ihmistä on tavallaan molemmat "minä". Tavallaan väittelin itseni kanssa, koska mulla on yleensä tiettyihin asioihin aina monta kantaa, koska mikään ei ole mustavalkosta.

Aamuyö