Ajatuksien viemänä

Matkaan taas syvälle ajatuksiini. Sieltä löydän kaiken paskan, joka riivaa sieluani.

Mietin sitä hetkeä, kun ekan kerran meinasin tehdä itsemurhan kauppareissulla. Äiti ei antanut minun lähteä vielä 4-vuotiaana.

Mietin, ajattelen, mietin sitä aikaa, kun äitini joutui vankilaan. Se oli kauheinta aikaa. Olin 9-vuotias, 3-luokkalaine, kaikkien muiden lasten kiusan kohde. Nälvittiin ja hakattiin. Silloin ainoa vaihtoehto oli puukko, jolla satutin itseäni viiltäen ranteitani. Hyppelehdin parvekkeen kaiteella leikkien kotkaa, joka kohta hyppäisi ja lentäisi taivaalle. Silti en tehnyt sitä. Miksi? Ehkä olin vielä niin nuori, etten tajunnut tilannetta(ni).

Puukko ei enää riittänyt. Keräsin kaduilta tupakan tumppeja poltellakseni niitä. Kerran karkureissullani kohtasin vanhemman porukan, jotka tarjosivat sauhuja, rakastuin siihen olotilaan, minkä niistä sätkistä sain.

Muistan ikuisesti, kun jäin siitä reissustani kiinni sijaishuoltajilleni. Lintsasin seuraavan koulupäivän. Kipusin vessanpöntön päälle ja tartuin lääkekaapin oveen. Ryöväsin kaikkia lääkkeitä, mitä löysin. Vedin niitä nassuun jääkaapista löytyneen siiderin avulla. Menin sänkyyni odottamaan mitä tapahtuisi.

Heräsin siihen, kun sijaisäitini ravisteli minua vihaisesti.

Seuraavalla viikolla olin perheneuvolassa terapeutin juttusilla. Itkin ja kerroin, kuinka minun biologisen äitin (entinen) miesystävä pahoinpiteli minua. Toivoin syvästi, että se puukko, jonka äiti oli työntänyt miesystävänsä rintaan, olisi mennyt muutaman sentin syvemmälle. Toivon sitä vieläkin…

En jaksa enää. Palaan takaisin nykyhetkeen katsoen valkoisia kasvojani peilistä…

Janez