Runo 4

valuneena ymmärrän, miten ihmiset eivät enää ansaitse ikuisuutta,
turvassa elämänsä mantereilla, minne eivät voi palata koskaan -
ja mistä aikakausien tahdosta heräsivät lapsina, käsi kädessä vain kerran -
tähtitaivat, vedet ja maat.
se tietön piirrustus, matkamme, jossa tahrii kätensä varmasti,
eikä sille tarinalle varata muuta, kuin oikeus nähdä kasvonsa.
     nyt arkut kiiltävät maan pinnalla, palelevat öisinkin ulkona
     välkehtivät kuin kivet rannoilla, ajasta kesyinä.
     juuri tätä me emme osanneet oppia,
     ei mikään elämässä, mutta kaikki kuolemassa olisi muuttuva, ja 
     jokaisen poistuneen liekki lepattakoon elävien silmissä,
     kehdoissaan merkittyinä, tuomio kuolinkautiseen.
          tämä maa -
          on hautaustamaa

Anansi