Kevättuulen laulu lapselle

Yö kehtonaan,
hiljaisuuden laulaessa,
nukahtaa lapsi uneen,
siihen viimeiseen,
josta ei koskaan herää.

Tuulen hyväillessä lapsen viattomuutta,
kuun maalatessa yön hopealla,
hautaa lumi pienen ruumiin.

 Pienet kädet,
 jotka vain kerran saivat
 äitinsä lämmintä ihoa koskettaa.

 Pienet jalat,
 jotka eivät koskaan
 oppineet askeltakaan kantamaan.

 Pienet siniset silmät,
  joiden kirkkaus sammui
 talven kuiskauksiin.


 Pienet kapeat huulet,
 jotka eivät koskaan löytäneet sanoja
 kertoakseen rakastavansa.

Kevätauringon kutsuessa
lumen puroiksi niityilleen,
kasvattaa maa ruiskukkia ja päivänkakkaroita,
hunnuksi lapselle,
jonka kuolema kutsui
vain päivän eläneenä omakseen.

Kevättuuli lasista puhalletuin sävelin,
laulaa laulunsa lapselle;

 Veren äitinsä vuodatti
 tikari murhaajien,
 lapsen pienen,
 auringonnousuun syntyneen,
 jätti murhaajista nuorin hangelle,
 kuoleman noudettavaksi,
 lumistateen haudattavaksi,
 siunattavaksi tähtien.

 Eivät silmät ihmisten,
 löydä koskaan vartaloa pienen lapsen,
 jolle kukaan ei ehtinyt nimeä antaa,
 jonka vuoksi vain sade itki.

 Lapsi yhden päivän eläneenä,
 siivet enkelten sai,
 matkatakseen luo äitinsä rakkauden.

Runollisempaa kuin aiempi tuotantoni. Tönkkö loppu.

BlackCat666