Mustat ja valkeat linnut

Lumen raiskaaman maan 
ympärillämme peittyessä 
itsemurhaa hautoviin vesipisaroihin
ja auringon lämmön hiljaa 
hiipuen kivuliaasti

kumpikaan meistä 
ei sanonut enää sanaakaan
tai jaksanut edes pelätä.

Sinä vain huokaisit hiljaa, 
niiin hiljaa ettei sitä kuullut, 
mutta sen värinän aisti ilmassa.

Minä en enää osannut katsoa 
sinua suoraan silmiin, 
vaan keskityin kuuntelemaan
miten sydämenlyöntimme 
hiljalleen hidastuivat.

Huomaamatta otteemme 
toistemme käsistä oli irronnut
ja olemassa oli enää hiljaa 
veteen sekoittuva veremme

ja sen mukana paenneet,
menneet päivämäärät, 
joita kumpikaan meistä 
ei enää halunnut muistaa.

Meistä kumpikin tiesi, 
nukahtavansa kohta uneen,
josta ei enää koskaan
tarvitsisi herätä kylmään aamuun

näkemään miten pelloilla linnut, 
mustat ja valkeat,
tappoivat toisiaan 
voidakseen kuolla vapaina.

Hetken päästä kummankaan meistä 
ei tarvitse enää tuntea kipua, 
tai nähdä miten 
kärsimys sarjamurhaa 
onnelliset päivät.

Hetken päästä me molemmat 
opimme lentämään.

Näky syksyiseltä pellolta. Se taisi sittenkin olla maalaus eikä runo.

BlackCat666