Screenwriter
Tein käsikirjoituksen vitun hyvään elokuvaan. Se sisälsi paljon toimintakohtauksia; seksiä, väkivaltaa, huumeita, viinaa. Silti sitä ei hyväksytty. Kyseessä nimittäin oli tarjouskilpa. Minun ohi meni joku saatanan tylsä taideleffa, käsis oli jotain kymmenen sivua pitkä, se sisälsi paljon kävelemistä, mököttämistä ja kaljan juontia keskiolutbaarissa. Leffa tuli ensi-iltaan edelliskuussa, nimellä Elämä on syvä pelko. Kävin katsomassa sen, koska sain lohdutuspalkintona kaksi lippua ensi-iltaan. Minulla kun ei ole ketään, käytin vain toisen. Olin oikeassa. Elokuva oli aivan vitun paska, saatanan tylsä. Meinasin nukahtaa, vaikka järjellisenä ihmisenä nukuinkin päiväunet ennen näytäntöä. Elokuva sai 52 000 katsojaa heti ensimmäisenä esitysviikkonaan, käsikirjoittaja tuplaten tuon luvun euroina. Minä en saanut mitään.
Ei sillä, ettäkö välittäisin. En minä niitä elokuvia muille tee, muut saavat haistaa vitun. Minä haluaisin haistaa rahaa sen sijaan, en kaipaa paljoa, mutta kun olisi noita vuokrarästejä. Onneksi Suomen valtio tosin avokätisesti auttaa niiden maksussa, ruokapuoli jää vaan vähän taka-alalle. Saahan tuolta sossusta kaiken maailman lippuja ja lappuja, niitä näyttämällä saa sitten vähän leipää ja voita sen päälle.
Mutta tarvitsen viinaa. Olen nimittäin alkoholisti. En syytä siitä itseäni. Jos minulla menisi hyvin, ei olisi syytä juoda. Isäni opetti aina, että tulisi juoda suruun. Iloon ei kannata juoda, se pilaa hyvän ilon – tai humalan. Elämä on sellaista, iloa ei voi korostaa, mutta surua voi sen sijaan. Olenkin pitkään ajatellut, että elämme helvetissä.
Mielestäni se on aivan selkeä asia: Emme voi koskaan tulla onnelliseksi, ja mitä enemmän meillä on, sitä enemmän vaadimme ja tyytymättömiä olemme. Jos meillä menee hyvin, aina löytyy joku jolla menee vielä paremmin. Se on loppumaton oravanpyörä, josta pääsee pois vain kuolemalla. Tai sitä me emme tiedä, mutten minäkään aivan pessimisti ole.
Elimistöni kaipaa viinaa, samaten aivoni katsoessani televisiosta tämän Herra Elokuvantekijän hehkutusta siitä, kuinka hänellä on rahaa ja nyt hän voi turvallisin mielin tehdä aamupaskan ja lounaan välissä taas uuden taidepläjäyksen. Kenties hän voisi kauhoa eritteensä A4-arkille, siitähän vasta taidetta tulisi? Vittu, minä taas lipitän tarjouskahvia (jonka päivämäärä oli mennyt umpeen, ja siksi sai alle puoleen hintaan alkuperäisestä) ja manaan sitä, ettei minulla ole rahaa edes paskimpaan sätkätupakkaan. En tunne ketään. En tosin edes haluaisi tuntea muita, kuin niitä jotka tietävät yhteyksiä Venäjälle ja sieltä salakuljetettuun halpaan tupakkaan. Mutta ei – Suomestahan sitä pitää sitten hankkia, perkele. Ei tosin pahemmin edes tee mieli tupakkaa, sitä kun tekee mieli vain, kun on jotakin muuta. Nyt kaipaan eniten viinaa.
Tietystihän voisin ostaa sokeria ja hiivaa väittäen leipovani vaikkapa kakun. Olen niin saatanan katkeroitunut, ettei minulle tullut tuo edes mieleeni. Tai siis tuli, muttei tarpeeksi ajoissa. Nimittäin ehdin ryvetä itsesäälissä sen verta kauan, etten enää jaksanut kauppaankaan lähteä. Ehkä huomenna sitten…
No, seuraavana päivänä minä lähdin. Minulla oli saamiani lappusia, jotka olivat muutaman euron arvoisia, rahasta ne erottuivat sillä, ettei niillä saanut ostaa viinaa, tupakkaa tai karkkia. Helvetin hienoa, eh? Onneksi sokeria sain ostettua. Kävin ostamassa hiivan toisesta kaupasta, tällä olemuksella varmasti niiden käyttötarkoituksen käsittäisi.
Käydessäni toisessa kaupassa vastaan tuli – kukas muukaan kuin - kilpailijani, Elämä on syvän pelon käsikirjoittaja Armas Penttinen. Tämä kyseinen Armas hymyili varsin muikeaa hymyään, olihan hänen tilipussiinsa karttunut ties monta sataa tuhatta miinus verot. Minä sen sijaan, no, olikohan minulla tiliä enää ollenkaan?
Jos olisin arvostettu taiteilija, ulkonäköäni kehuttaisiin boheemiksi ja juuri minulle sopivaksi. Nyt vain olen yksi niistä sossupummeista ja pultsareista, joita saadaan kun veroja vähennetään rikkailta kautta tungetaan kaiken maailman musiikkitaloihin ja annetaan apurahoina taiteilijoille. Heh, heh, mitä minä köyhäilyllä tai, kaikkein tärkeimmin, viinalla tekisin, jos minulla olisi sen verran rahaa, ettei tarvitsisi kulkea kaupasta toiseen niillä vitun lapuilla kirpparilta ostetulla takinriekaleella, joka oli ties kuinka monen oksennuksesta johtuneen pesun jälkeen tappanut värinsä ainoaksi harmaan huomiota herättäväksi sävyksi.
"Päiviä, Ensio!" tervehti tämä oikein hieno taiteellinen käytän-paskapaperia-kirjoituskoneessa-ja- vice-versa -taiteilija, elokuvakäsikirjoittaja Armas Penttinen. "Päivää", tyydyin sanomaan, vaikka olisin voinut tilittää koko elämäntarinani käyttäen joka toisessa sanassa vaikkapa Vihtahousun nimeä ja joka toisessa sitä, mitä en ollut nähnyt sitten sen ajan kun toimin armoitettuna käsikirjoittajana sellaisissa elokuvissa, kuin Nyt tulee kuolema tai Kun paneminen kyllästyttää. Perkele, ne olivat mestariteoksia. Kansakin sen ymmärsi. Tosin niin mahtavia lukuja, kuin tuo Penttinen, ei tullut. Sain silti elämääni vähän piristettä rahan muodossa. Saatoin maksaa vuokrani kaksiosta, enkä tarvinnut edes viinaa. Nainenkin oli. Miisa. Äitini, vielä kun eli, sanoi sen kuulostavan kissan nimeltä. No, olin minäkin samaa mieltä, mutta pidin siitä. Äitini piti Miisastakin, en tiedä pitääkö enää. Minä en ainakaan. Lähti nimittäin jonkun paremman elokuvakäsikirjoittajan matkaan, jonka johdosta ryyppäsin rahani torpedoiden samalla mahdollisuudet uuden sellaisen ilmaantumiseen, en kun tältä melankolisen miehen mieliharrastukselta ehtinyt tekemään enempää vitun hyviä, tai edes huonoja, elokuvia. Onneksi tämä "parempi käsikirjoittaja" ei ollut tuo kyseinen Penttinen, muuten istuisin juuri nyt vankilassa. Enkä taposta, en edes murhasta, vaan helvetin kivuliaan ja hitaan kuoleman tuottamisesta pakottaen kyseisen herrasmiehen leikkaamaan sukuelimensä uhatessani toiminnasta kieltäytymisen johtavan hänen rakkaimpien ihmisten vähintään yhtä kipuisaan kuolemaan. Miisan järkevin teko oli jättää kertomatta, kuka tuo kyseinen herrasmies oli.
Vittu, nyt tuo toinen herrasmies katsoo minua sama helvetin mairea hymy naamallaan. Nauttiiko hän omasta onnestaan vai minun epäonnestani? Varmaan molemmista, saatanan sadisti.
"Mitäs Ensiolle nykyään?" kysyi tämä oikein hieno elokuvakäsikirjoittaja.
"Eipä tässä mitään", valehtelin, "uutta projektia pukkaa", valehtelin lisää, "ihan Ok:ta siis. Mitäs itsellesi?"
"Samaten, samaten, uusi projekti on tosiaan minullakin työn alla. Kertoo miehestä, jonka vaimo katoaa mystisesti ja joka murehtii asiaa kaljatuopin ääressä, tupakkaa poltellen. Muistikuvat vaimosta esitetään vähän väliä mustavalkoisina takaumina."
"Olet ilmeisesti jo tehnyt tuon, muttet kehtaa näin nopeasti lähettää filmiyhtiölle, vaan lisärahojen toivossa esität tuon läjän paskaa syntyneen hyvinkin kivuliaan luomisen tuskan tuloksena?"
En oikeasti sanonut tuota. Ajattelin sanoa, mutta suuni, tämä hyvinkin korrekti ja kaikille hyvää tarkoittava suuni, kysyi: "Olet ilmeisesti hyvinkin tyytyväinen tähän? Koskas ensi-ilta on, parin vuoden päästä kenties?"
Suuni ei osannut muodostaa äänenpainoon ivan häivääkään, vaikkakin tuokin lausahdus voisi saada erilaiset, paremmat, mittasuhteet sellaisella. Esitin, tai suuni esitti, hyvinkin viattoman ja vilpittömän iloista Armas Penttisen hyvästä luomisonnesta.
"Noh, kyllä se varmaan viettää kolmeen vuoteen, kun on aika tuskaista tämä paperille laittaminen."
"Minulla on oikeastaan kiire. Näkemiin."
Suuni sanoi tuon, muut ruumiinosat olivat lähellä sytyttää Armas liekkeihin. Miksi minun täytyy olla niin saatanan ylpeä? Varmasti Penttinenkin katsoo vapaa-ajallaan oikeita elokuvia, pornoa ja japanilaista kulttuuria (eli sadismia ja inhorealismia). Rahan takia vain tekee tuollaista taidepaskaa. Miksen minä voi tehdä samoin?
En voi. Minullakin on ylpeyteni, sellaiset ylpeydet, joiden puolesta ennemmin kuolen. En voi antaa myydä itseäni jonkun hilujen toivossa, ryyppäisin ne rahat antamatta koskaan itselleni anteeksi.
Käytyäni läheisessä kioskissa ostamassa hiivaa palasin kotiin ja laitoin kiljun tulemaan. Jos homma menee vanhalla rutiinilla, parin viikon päästä en enää muistaisi koko hakumatkan episodia Armas Penttisen kanssa. Tai yleensäkään koko miestä. Joskus ihmettelen, miten ihmeessä voin olla niin vitun tyhmä, että tajuan kiljun valmistuksen vasta viikkojen kärvistelyn viinattomuuden kanssa jälkeen? Olen jopa joutunut myymään koko DVD-kokoelmani viinan takia, tai siis ostaakseni viinaa, syy on tietenkin Armas Penttisessä ja koko vitun elokuvateollisuudessa. Miksi heidän piti luopua kunnon viihteestä ja alkaa tehdä jotain taiteellista paskaa? Jotta pääsisivät Ranskaan ilmaiseksi, häh? Miksei Yhdysvallat käy, siellä sentään palkitaan oikeat elokuvat Oscareilla ja muilla tärkeillä pysteillä. Ei kun jotain Kultaisia Ruusuja tai mitä lie helvetin Kyrvän Näköisiä Kaktuksia Tekotaiteellisesta Paskasta… Onneksi kahden viikon päästä ei tarvitse ajatella mitään.
Vielä kun olisi tupakkaa. Mistäs minä sellaista ostaisin? Kiljun myyminen on oikeastaan vähän out, ihmisillä on nykyään liikaa rahaa. Sen huomaa jo siitä, että he jopa maksavat kulttuurista ja ties mistä oopperasta. Ennen vanhaan pantiin sentään asiat tärkeysjärjestykseen; ensin viina, sitten muut. Tosin, olihan se silloin kalliimpaakin.
Ei sillä, että itse ihannoisin viinaa. Vitun paskaa tavaraa se on, mutta sopii tarkoitukseensa. En minä onnellisena, en edes iloisena, en edes neutraalissa olotilassa sitä joisi. Mutta nyt vain sattuu menemään niin saatanan huonosti, etten keksi mitä muuta tekisin. Itseäni en tapa, olen aivan varma siitä, ettei se mitään auttaisi. Palaisin kuitenkin tähän helvettiin, sehän on yksi helvetin ominaispiirteistä: koskaan ei pääse pois. Lopullinen, ikuinen on tämä paska maailma, jossa muilla menee paremmin, ja vaikkei menisi, se tuntuisi siltä. Tämä ei voi koskaan loppua, ainoastaan kaikki hyvä loppuu. Niin kuin minunkin hetkellisesti orastanut elokuvakäsikirjoittajan ura. Minulla oli jopa rahaa, jopa mainetta. Oli jopa kaikki hyvin, melkein niin hyvin, että olin saattanut mielessäni, välillä aina ollessani paskalla, jopa harkita lasten hankkimista. Olin aikeissa jopa kertoa tästä Miisalle, mutta se kariutui sitten kun suhdekin kariutui. Nykyään Miisalla on kuulemma neljä lasta jonkun käsikirjoittajasta elokuvaohjaajaksi kivunneen tyypin kanssa. En halua selata Seiskoja, ihan vain Miisan ja tämän uuden miehen sekä heidän lapsien oman turvallisuuden vuoksi.
Miisa pilasi urani. En minä.
En tiedä mitä puuhasin tuon kaksi viikkoa, mutta tuon ajan kuluttua minulla oli parisenkymmentä litraa tuota iloista litkua. Maku oli aivan karsea, mutta parani juodessa tietenkin. Hetken kuluttua olin viimeistään unohtanut kaiken nykyhetkestä, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.
Minunhan olisi pitänyt tietysti ostaa toinen ämpäri ja antaa uuden lastin käydä edellistä juodessani. Mutta kaipa innostuin, edessä siis oli taas kaksi viikkoa ikuista odottamista.
Minulla oli hyvä olo jopa krapulassa, jota kesti nelisen päivää. Fyysinen kipu vie mukavasti henkisestä ajatukset pois. Pitäisiköhän alkaa viillellä? Nääh, krapulan hankkiminen on kivempaa ja varmasti suurin kipu, mitä voi ihmiselle sattua heti munille potkaisemisen (koettu on) jälkeen. Ja naisilla vastaavasti synnytys. Sehän on hyvä, saa aatokset siitä, kuinka 18 vuotta joutuu olemaan vastuussa jälleen yhdestä idiootista maailmassa. En tajua, miten saatoin miettiä lasten hankkimista. Nykyisissäkin, lähes kuudessa ja puolessa miljardissa, on kestämistä. Vitun kusipäitä kaikki, paitsi minä.
Kahden viikon odotusajan kuitenkin keskeytti jo puolen viikon kuluttua ovelleni käynyt koputus. En tiedä, oliko pitkästä aikaa saatu alkoholi sumentanut pääni, mutta pelästyin todella. Luulin, että poliisit tulevat sakottamaan laittoman kiljun valmistuksesta – voi Jeesus mitä ajattelin. Noh, olisi se tietysti ollut parempi kuin oikea syy.
"Päiviä, oletkos sinä Ensio Rehkala?" poliisisetä kysyi vakavan ja iloisen päättämättömyyttä käyvä ilme naamallaan.
"Juu, olen minä, mitä asia koskee?" kysyin, olin tietysti hieman peloissani.
"Oletko sinä Miisa Rehkalan, omaa sukua Vainisto, entinen aviomies?"
"Kyllähän minä olen."
"Olen pahoillani… Hän on kuollut."
Vakavoiduin muka, en oikeasti ollut tippaakaan surullinen.
"Voi ei", valehtelin, "miten?" Tuosta tosin olin oikeasti kiinnostunut. Minua kiinnosti aina, miten ihmiset kuolevat.
"Kyseessä oli ikävänlainen onnettomuus. Hänen lapsensa, kahdeksanvuotias, ampui häntä vahingossa ilmakiväärillä rintaan."
Meinasin nauraa, mutta koitin peittää sen.
"Mutta kuitenkin, hän oli unohtanut uusia testamenttinsa, jonka mukaan hänen omaisuutensa menee sinulle. Ja koska hän oli naimisissa rikkaan miehen, jonka nimen tuo mies kielsi sinulle sanomasta, kanssa, menee puolet tämän omaisuudesta, joka siis oli Miisan omaisuus, sinulle."
"Paljonko?"
"Viisisataa tuhatta euroa. Tietysti miinus puolet, eli verot. Mutta kuitenkin. Onko sinulla tiliä?"
"En tiedä… Kai sellaisen ehtii alulle panemaan?"
"Kyllä varmaan. Ei tässä mikään kiire ole."
"Noh, kiitoksia nyt kumminkin. Suonet anteeksi, minun täytyy mennä suremaan… " "Tietysti, ei mitään, en häiritse enempää. Jaksamista ja näkemiin." "Kiitoksia, näkemiin."
En tiedä, olenko ollut koskaan iloisempi. Kenties silloin, kun ensimmäisen elokuvani, Nyt tulee kuolema, valmistuminen oli varmistunut. Tai silloin, kun oli minun ja Miisan häät… Ei, en ole koskaan ollut iloisempi. Minulla oli nyt rahaa. Aivan vitusti rahaa.
Enemmän kuin Armas Penttisellä.
Kiitos, Saatana. Teit elämän helvetissä hetkiseksi mukavaksi. Tiedän, ettei se kestä, mutten välitä.
Minä olen paras.
Surkea, epäonnistunut elokuvakäsikirjoittaja päivittelee elämäänsä.