Sinä päivänä aurinko säteili
Kolme pulloa Gambinaa. Sillä pitäisi pärjätä tämän päivän. Joskus riitti kaksi, nyt tarvitaan kolme. Sellainen keskivahva humala vain, ei mitään änkyräkännejä, se tuottaa yleensä huonon olon ja saa oksentamaan. Eikä pysty nauttimaan Lostista. Olen tällä hetkellä kolmannen kauden seitsemännessätoista jaksossa, katson Amerikkojen tahtiin. Ei sitä jaksa odottaa, ties milloin tulee seuraavaksi Neloselta.
Tyhjä word-asiakirja kummittelee yhä tietokoneeni näytöllä. Se on alkanut vituttaa siinä määrin, että pitäisi kai sulkea. Onhan se ollut jo viitisen päivää siinä, ei ole jaksanut oikein konetta sulkea. Mitä tässä tämänkin päivän sitten tekisi, Lostit alkavat kohta loppua ja pitäisi ensi viikkoon odotella josko uusi jakso tulisi torrenttina. Jaa, mutta onhan minulla nuo kolme pulloa Gambinaa.
Avaan pullon ja kulautan kolmasosan yhdellä haukulla kotiinpäin. Mieli virkistyy, no oikeastaan se samenee, mutta tässä tilassa sameus on virkeää ja virkeä sameaa. Yksiöni on alkanut jo siinä määrin näyttää sotkuiselta, että pitäisi siivota ennen kuin äiti tulee käymään. Milloinkohan se tajuaa, että olen jo nelissäkymmenissä eikä minua tarvitse alituiseen vahtia. Se kai lähti siitä, kun aloin ottaa tavaksi viettää putkassa öitä. Enää en jouda putkaan, kun en kotoanikaan lähde.
Puhelin soi. "Päivää, Rahkonen tässä terve". No tervepä terve, vastaan mielessäni, mutten puhelimeen. "Sitä minä vain tiedustelisin, että olisi varmaan korkea aika maksaa takaisin." Olisihan se, on ajatukseni jota en vieläkään sano ääneen. "Tässä olen nyt puolisen vuotta koittanut sinua muistuttaa, eikö sinulla muka vieläkään ole rahaa?" Ei ole rahaa ei, tuumin. "Katsos kun pitäisi uusi pesukonekin ostaa että edes sen verta saisit, ei sinun nyt heti sitä viittä tonnia tarvitse… " No hyvä ettei edes viittä tonnia.
Suljin puhelimen. En minä jaksaisi nyt Rahkosta. Jos kirjoittaisin jotain.
"Sinä päivänä aurinko säteili lämpimästi puron kantta, Anttia hymyilytti. Jos hän olisi vain tiennyt, millainen maailma jossakin tuolla odottaa, hän ei olisi vain hymyillyt – hän olisi nauranut. Jos joku asia on Antin elämässä mennyt hyvin, se on kaikki. Vaimokin"
Ei vittu mitä paskaa. Avaan toisen pullon Gambinaa ja laitan television päälle. Apurahatkin loppuivat jo vuosi sitten. Ei minusta taida enää olla kirjoittamaan mitään. Pääni on ollut aivan tyhjä siitä lähtien, kun ensimmäinen romaanini valmistui, olikos siitä nyt viisi vuotta aikaa. Siinä ajassa hiukseni ovat harmaantuneet pelottavan nopeassa tahdissa, elopaino kasvanut kahdellakymmenellä kilolla ja ainoa lohtu koko elämässä on kolme pulloa Gambinaa, jotka kumoan joka toinen päivä. Krapulassa en viitsi.
Jos puhelin vain soisi, ja kun se soisi, ei sieltä pyydettäisi takaisin niitä lainoja, joita olen ottanut eri ihmisiltä. Veloissaan oleminen toisaalta on aika vapauttavaa, kun itse tietää ettei koskaan tule maksamaan rahoja takaisin. Se virkistää mielen, jos käytetään jälleen nurinkurista asetelmaa josta aikaisemmin oli puhetta.
Neljä vuotta sitten Jessica lähti. Ei kai kestänyt tyhjän paperin ahdistusta. Jota hänellä ei ollut. Tai tietysti siinä mielessä, että tunteet kollektivisoituvat varsin tiuhaan mikäli yhdessä asuu. Tai ainakin, jos asuu minun kanssani.
Voisi vaikka katsoa tuon Lostin jakson uudestaan. Ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole.
"Timo!" huutaa vanha ystäväni Tonttula. On taas uusi aamu ja olen viemässä roskia. Hän tuli vastaan, kuten hän joskus tulee, sillä Tonttulan lenkkireitti on aivan asuintaloni roska-astian vieressä. Siinä menee sellainen pyörätie, siinä tosin kävellään useimmiten. Pyörällä ei oikeastaan kulje enää kukaan. "Mitä kuuluu?"
"Mitäs tässä", valehdellen vastaan, "eipä kummempaa", jatkan valhetta, "kirjoitellessa on mennyt", ja nyt tämä menee jo aivan säälittäväksi, "pian on uusi romaaninikin valmis."
"Hienoa! Mitäs siitä nyt on… viisi vuotta, kun se Eipä hullumpaa! ilmestyi."
"Juu, viitisen vuotta. Heti saatuani tekstin valmiiksi aloin tehdä sitten tätä uutta. Työnimenä on Sinä päivänä aurinko säteili. Juu, se kertoo Antista. Varsin mielenkiintoinen tarina on tulossa, juu, vaikka itse sanonkin."
"Se on hienoa, että elämäsi on järjestyksessä. Huhut kertovat, että olet aika usein tuolla Alkossa käynyt… "
"No, minulla on tapana ruuan kanssa viiniä juoda, ihan pieniä määriä vaan… Sellaista eteläeurooppalaista tyyliä, tiedätkös?"
"Juu, kyllähän minäkin aina saunaoluen… ja joskus lasillisen valkkaria jos on Martta laittanut hyviä pöperöitä, niin."
"Juu."
"Mutta minäpäs tästä jatkan lenkkiäni. Oli mukava törmätä, heippa!"
"Hei… "
Siitä minä sain idean. Minä ryhdyn kirjoittamaan, vaikka itsekritiikkini onkin noussut aika isolle asteelle. Julkaistiinhan minulta kirja, ja olin varmasti viisi vuotta sitten huonompi kuin olen nyt.
Tarina Antista voisi tosiaan toimia. Mutta ensin katson Lostin.
Se päivä oli kovin aurinkoinen, muttei kuitenkaan häikäisevän aurinkoinen. Elämäähän se Antti tuumi, kuten aina, ja nyt oli paljon tuumittavaa, sillä edessä olivat häät. Antti oli tosiaan löytänyt itselleen morsiamen. Oikein sievä tapaus, juuri sopiva minulle, Antti ajatteli poltellessaan pilliklubia peltotöiden lomassa, otettuaan vähän omaa taukoa. Ei hänen olisi töitä tarvinnut tehdä, varakkaan isoisän perintö takaisi kyllä mukavan elämän kaupungissakin. Jotenkin vain maalaiselämä kuitenkin häntä viehätti, syytä tähän ei Antti tiennyt, kunhan eli.
Surkeaa tavaraa. Voisi käydä Alkossa.
Matka Alkoon oli jotenkin ahdistava nyt, kun tiesin muiden tietävän juomatapani. Helpompaa olisi kai väsätä kiljua kotosalla tai muuttaa jonnekin muualle. Miksi ihmeessä jäin synnyinkaupunkiini? Täällähän minut tuntevat kaikki, tai ainakin melkein kaikki, moni lienee jo minut unohtanut. Vaikka onhan siitä vasta viisi vuotta, kun olin vielä arvostettu kirjailija.
"Kahdeksan euroa."
"Tässä."
"Kiitoksia."
"Kas mutta sehän on Timo!" kuuluu huuto jostain.
"Juu, minähän tässä", vastaan näkemättä kuka huutaa. Sitten minä näen. Ja kukas muukaan siinä on kuin vanha ystäväni Rahkonen.
"Näköjään sinulla on sitten viinaan rahaa, mitä?"
"No viinaan on muttei mihinkään muuhun. Sossun tuilla tässä on elelty."
"Jaa että sossun tuilla. Eikö sossun tuista nyt edes sen vertaa heltiä, että vähän voisi maksella takaisin, mitä?"
"No ei oikein. Kaikki rahat menee elämiseen."
"Paljon juot?"
"Kolme pulloa Gambinaa joka toinen päivä."
"Se on satakaksikymppiä kuussa. Sillä kokoaisi noin kolmessa ja puolessa vuodessa velkani.
Kuukausittain jos makselisit, ei ole korkoa, älä sitä pelkää."
"Mutta millä minä sitten elän, jos en viinaa saa?"
"Jaa. Niin… No kiljua jos väsäisit?"
"Kiljua, kiljua. Siitä menee vatsa sekaisin."
"Ei mene, jos sen tekee oikein."
Rahkonen lähti pian jatkamaan omia asioita, ei hän kauaa minua ahdistellut, hän ehkä jollain tasolla ymmärsi. Kuten ymmärsin minäkin. Tokihan jos itse olisin jollekulle rahaa lainannut, haluaisin sen kernaasti takaisin. Minulla ei vain ollut rahaa.
Sitä säästääkseni toki voisin kiljua tehdä, tai vaikka kotiviiniä joka sekin tulisi perin halvaksi – en tietenkään niitä säästöjä Rahkoselle maksaisi. Menisin ulkomaille. Ehkä jopa ilman paluulippua.
Olenkin jo kauan haaveillut jättää tämä kaikki taakse. Paineet uuden kirjan kirjoittamisesta, velat, kaikki. Vladivostokiin etsimään itseäni. Se on suuri haaveeni. Tekisin siellä jotain yksinkertaista työtä, elelisin yksinkertaisesti ja juttelisin yksinkertaisten ihmisten kanssa. En toki liian yksinkertaisten, olisihan heidän edes jollakin tasolla osattava englantia.
"Katsos vähän mihin kävelet!"
"Anteeksi?"
"Että katsos vähän mihin kävelet."
"En nyt ymmärrä… "
"Siinä on jalkakäytävä oikealla, sinä kävelet pyörätiellä."
"Ja?"
"Että kuuluu kävellä jalkakäytävällä, jotta pyöräilijä voisi pyöräillä pyörätiellä."
"Ahaa, okei."
Päätös lähdöstäni varmistui.
Ainoa asia, jota jään kaipaamaan länsimaisesta yhteiskunnasta on Lost. Sitä tuskin näkyy Venäjällä, tai minne sitten menenkin, rahatilanteesta riippuen. Siitä puheenollen minun kai tulisi nyt saada rahaa, keneltä sitä nyt lainaisi. Rahkoselta ei nyt ainakaan. Eikä Leposelta. Eikä varmaan kehtaa kysyä Einiöltäkään, Seliniltä, Tuomelalta, Vanhalinna nyt ei ainakaan anna mitään, Pentti tuskin enää suostuu, eikä Nopola, Lindström saati Haavio. No, äidiltä sitä voisi pyytää.
"Paljon sitten tarvitsisit?"
"Sellainen tonni olisi hyvä. Että saa tuon pesukoneen ostettua. Tulee paljon halvemmaksi omistaa pesukone kuin käyttää pesutupaa. Ihan tosi, laskin tuossa hiljattain."
"Kyllä pesukoneen saa viidelläkinsadalla."
"Mutta ei hyvää. Sellaista, joka ei mene rikki heti takuun ummettua."
"Ai jaa. Katsotaan nyt, josko minulla sitten olisi… "
Ja kyllähän äidillä oli. Muutaman päivän kuluttua tililleni oli ilmestynyt tuhat euroa. Kaksisataa menee junamatkaan Venäjälle ja loput sitten hengenpitimiksi ennen työn löytymistä. Luultavasti sieltä saa työtä helpolla, muistelisin jostain kai lukeneeni. Mutta ensin katson Lostin. Ja sitten käyn
Alkossa.
Inspiraatio lähti sen puutteesta, muuten teksti on mielikuvituksen tuotetta enkä ole tuollainen.