Taiteilija
Taiteilija maalasi mielikuvituksensa taululle. Hän käytti siihen sinistä, punaista ja mustaa. Sininen tuli silmiin, punainen suuhun ja mustalla taiteilija maalasi ääriviivat. Suun hän piirsi surulliseksi, huulet eivät olleet kauniit. Eivätkä silmät. Sen sijaan nenän hän maalasi oikein kauniiksi, muoto oli vaikuttava. Se oli pitkä ja ohut, oikein hieno nenä.
Maalaamisessa ei mennyt kovin kauaa, ehkä tunnin. Hän signeerasi sen vielä lopuksi, nyt se olisi valmis. Sitten vain odottamaan kuivumista ja varastoon. Niin kävi kaikille hänen teoksilleen. Kukaan ei niitä ostanut, varastossa saivat odottaa.
Kuten joku viisas oli sanonut, "Kaikkia tärkeitä ihmisiä yhdistää se, että he ovat kuolleet." Se oli jotenkin aivan liian totta. Kolme ihmistä tiesi hänen olevan taiteilija. Yksi niistä oli hänen äitinsä. Hän olikin ainoa, joka saattoi välittää. Kenties hänen entinen vaimonsa välitti myös. Rahan takia hän lähti, ei toisen miehen matkaan, vaan yksin asumaan. Taiteilija käytti kaikki vaimon rahat väreihin, pensseleihin ja kankaisiin. Ja viinaan. Taiteilija ymmärsi vaimoaan kyllä, hän kesti varsin kauan. Kolme vuotta, sitten ei enää jaksanut.
Taiteilijan vaimo työskenteli matkanvaraajana eräässä laivayhtiössä, rahaa siitä tuli lähinnä sen verran, että saattoi itsensä elättää. Kenties antaa vähän ruokaa muillekin, muttei missään nimessä taiteilijaelämän täysipäiväiseen sponsorointiin. Hän taisi rakastaa miestään. Vaimonsa taiteilija nytkin taululleen maalasi. Se oli nyt siinä, hänen mielikuvituksensa. Hän oli maalannut sen päästään kankaalle, sitä ei saa enää pois. Ehkä oli aika leikata hiukset ja mennä töihin.
"Päivää" sanoi oven takana ollut mies. Ovikello oli soinut hetkeä aiemmin.
"Hyvää päivää vain", vastasi taiteilija, "kukas te mahdatte olla?"
"Perintätoimistosta Martti Uusivuori."
"Onko joku läheiseni kuollut?"
"Ei, kun perintätoimistosta. Asuntosi menee ulosottoon. Meinaan, ei ole noita laskuja maksettu, eikä sinulla tunnu olevan mitään irtaimistoa."
"Ai, paha. Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin mennä."
"No, jos me puolestasi sitten laitetaan lippusia ja lappusia vetämään, eihän Suomessa kukaan yksin voi jäädä."
"No, se on kiltisti tehty."
"Monesko kerta tämä on, kun käyn täällä?"
"Kolmas tällä viikolla. Näkemiin, minun pitää etsiä töitä."
Martti Uusivuori hämmästyi. "Töitä?"
"Maalasin mielikuvitukseni taululle. Sitä ei ole enää. Pakko hankkia jostain muualta elanto."
"No, onnea matkaan."
Martti Uusivuori lähti pois. Niin lähti taiteilijakin. Hakemaan töitä.
Taiteilija saapui työvoimatoimistoon.
"Päivää", hän sanoi edessään istuvalle virkailijalle, "saisiko täältä töitä?"
"Ota tuosta jonotuslappu."
Taiteilija odotti. Hänen oikea nimensä muuten oli Martti Leppäläinen, ikä 30 vuotta. Tasan. Syntymäpäivät olivat viikkoa aiemmin. Kukaan ei muistanut. Ei edes äiti. Hänellä tosin ei ollut puhelinta.
Puolen tunnin odottelun jälkeen hänen numeronsa huudettiin. Leppäläinen astui sisälle pienehköön huoneeseen, jossa nuori naisihminen otti hänet vastaan.
"Päivää, minun nimeni on Janna Kuusela."
"Martti Leppäläinen, hyvää päivää."
"No niin, Martti, minkäslainen koulutus sinulla on?"
"Kävin peruskoulun tuossa 1991 loppuun."
"Jahas… jahas… No, se kai on ihan sama sitten, juu."
Martti ei pitänyt Jannan mutisemisesta ääneen.
"Minkäslaisesta työstä olette kiinnostunut?"
"Kaipa se vähän sama on… Kunhan ei siivoamista ole."
"Jaa, jaa… Ei täällä kyllä mitään muuta ole tällä hetkellä tarjolla. Tai koskaan. Siivoamaan pääsee aina."
"No, kai minä sitten otan sen siivoamisen. Ei kai siinä muu auta."
"No ei tietenkään pakko ole. Valtiolta saa lypsettyä enemmän rahaa kuin mitä siitä saa. Mitä muuten harrastatte?"
"No, olin taiteilija."
"Olitte?"
"Maalasin äsken mielikuvitukseni taululle. Se on ohi nyt."
"No… Montako taulua ehditte maalata?"
"Vuodesta 1991 maalasin joka päivä tähän saakka taulun. Mitäs niitä nyt on kertynyt… Varmaan viitisen tuhatta."
"Minne olette yrittäneet niitä saada esille?"
"Otin aina valokuvan joka vuosi tauluista ja lähetin gallerioihin. Ei tärpännyt."
"Saatan tuntea jonkun, joka tuntee erään, joka sattuu tuntemaan Pertti Kolehmaisen."
Pertti Kolehmainen piti paikallista galleriaa, Taidegalleria Kolehmaista. Siellä suuret nimet saavat ensimmäisen kosketuksen suureen yleisöön. Runsas puolet siellä olleista näyttelyistä on päässyt ulkomaille asti. Muun muassa miljoonia nykyään tienaava kuvanveistäjä Arvo Loppaskorpi aloitti tuolla, puolivahingossa. Tosin hän ei ole tarkemmin sen tarinaa kertonut, mutta joka tapauksessa, hänen vuosiansionsa ovat suuremmat kuin Jorma Ollilalla parhaina vuosinaan.
"Mitä ajat takaa?"
"Niin, että jos näyttäisit minulle joitain töitäsi vaikka kotonasi, voisin saada niitä Kolehmaiselle arvosteltavaksi."
Martti Leppäläinen mietti hetken, ja antoi sitten hieman rypistyneen paperilapun.
"Kaipa se käy. Tässä on osoitteeni."
Myöhemmin samana iltapäivänä Janna Kuusela saapui Martin luokse. He rakastelivat heti. Tämän jälkeen Janna katsoi hänen varastoaan ja tutkiskeli mietteliäänä tauluja.
"Nämä ovat hienoja. Mutta eivät yhtä hienoja, kuin tuo vielä telineessä oleva. Mikä sen nimi on?"
"Mielikuvitus. Tuo on se teos, johon maalasin mielikuvitukseni. En siis enää ole taiteilija."
"No, eihän se haittaa, näitä on niin paljon. Mutta ovat nämä kyllä hienoja. Saanko esitellä tuota telineessä olevaa?"
"Älä ainakaan aluksi."
"Okei… Otan tästä muutaman."
"Hieno homma."
Janna lähti pois.
Seuraavana päivänä Martin puhelin soi.
"Halojaa?"
"Terve, onkos se Leppäläisen Martti?"
"Onhan se. Kukas sinä?"
"Olen Pertti Kolehmainen Taidegalleria Kolehmaisesta.
Ystäväni ystävä tai sen ystävä toi minulle ilmeisesti teoksiasi, pitääkö paikkansa?"
Martti innostui.
"Juu, pitäähän tuo."
"No aika paskoja ne ovat, mutta näyttää taiteelliselta. Kuulemma sinulla olisi vieläkin hienompi siellä kotonasi?"
"Jep, mutta se on viimeinen teokseni."
"No, saisinko kuitenkin katsoa sitä? Olet meinaan ensi kuun näyttelyn pääaiheena, jos vain sopii?"
"Sopii tietysti. Ja voihan sitä katsomaan tulla. Mutta muista, että se on mielikuvitukseni siinä taululla."
"Juu, juu. Tulen parin tunnin perästä. Näkemiin."
Martti Leppäläinen kaatoi itselleen koko aamun seissyttä kahvia, hän oli jännittynyt ja innoissaan. Nyt tulisi viimeinkin hänen suuri läpimurtonsa, tosin hieman liian myöhään. Hän ei ollut enää taiteilija. Mutta tämä kävisi sopivasta testamentista.
Parin tunnin kuluttua Pertti Kolehmainen saapui hänen asunnolleen. Hän katseli muutamia Jannan jäljiltä esille jääneitä teoksia mietteliäänä hymisten samalla jotain hiukan positiiviselta kuulostavaa, ehkä. Sitten hänen silmänsä osui tuohon vieläkin telineessä seisovaan tauluun.
"Tuo on mahtava! Mikä sen nimi on?"
"Olen jo kertonut. Se on mielikuvitukseni siinä taululla. Minulla ei ole sitä enää."
"No, mutta, tuo on aivan loistava teos! Kun tämän laittaa sinne galleriaan, ei siellä tohdi pitää ikinä enää mitään muuta teosta. Tämä teos kertoo kaiken, se on täydellinen!"
"Ei mikään taide voi olla täydellistä. Ja tämä on mielikuvitukseni… "
"Ei mikään muu taide olekaan, mutta tämä on! Ja tiedätkö, mitä muuta tämä on?"
"No?"
"Tämä on ensi viikosta saakka galleriani ainoa taideteos! Ei ole enää Galleria Kolehmaista, on Galleria Leppäläinen! Galleria Leppäläisen Teos! Mikä tämän nimi on?"
"Ei sillä ole nimeä. Se on vain minun mielikuvitukseni. Mielikuvitus."
"No, sen nimi on sitten Mielikuvitus. Galleria Leppäläisen Mielikuvitus!"
"Jaha, jaha."
Pertti Kolehmainen otti telineestä taulun ja lähti pois. Martti Leppäläinen jäi sekavin tuntein ihmettelemään asunnolleen, ja hörppi kahvia vähän väliä.
Kului pari viikkoa, ja kaikki taidelehdet, jopa ihan tavalliset sanomalehdet, kertoivat tästä teoksesta. Mutta se oli täydellinen teos. Kukaan ei maalannut enää yhtään taulua sen jälkeen. Kukaan ei tehnyt edes elokuvia, sillä Leppäläisen Mielikuvitus ajoi senkin asian. Kukaan ei kirjoittanut kirjoja eikä näytelmiä, kukaan ei suunnitellut tanssiesityksiä. Kukaan ei edes harrastanut seksiä. Tämä teos korvasi sen kaiken. Kenenkään ei tarvinnut edes polttaa tupakkaa.
Novelli taiteilijasta, jonka viimeinen työ saavuttaa arvaamattoman menestyksen.