Menneisyydestä palaava haamu

Koivu havisuttaa lehdet
vasten ikkunaa
josta katson loputtomaa
maisemaa tulevaisuudesta.

Rukoilen, että joskus tuon kirkon kellot
soisivat ja kolisisivat.

Ei ääntäkään tähän pimeyteen
eikä askelluksia.
Vain paikoillaan seisova
tunkkainen ilma.

Äitini hiipuu luokseni,
hän pyyhkii kyyneleet
ja hän katsoo pois.
"Joskus et vain voi olla sankari"
ja katsoavaisuus tukehduttaa
minut.

Jos olisin saanut toiveen,
en olisi toivonut tätä,
vaan kitaran kieliä
ja soittajan.

Ympärilläni on todellinen maailma
ja katson kuinka kaikki on
kaunista.

Ja sitten taas kylmä huone.

Oksat painavat ikkunan sumeaksi.
Asettuessani toiseen
en tiedä,
mitä siellä on.

Ehkä menneisyydestä
palaava haamu.

pofjpavåa