Rakkausruno

Minä varoitan,
tämä on rakkausruno,
jota joskus luulin joksikin muuksi.
Rukoilin ennen että saisin tietää,
kuka odottaa minua aidan takana,
kuka kastelee jalat kanssani lammessa,
mutta minulle ei kerrottu.
Suuri sydämeni oli,
mutta ei ole enää,
se rapistuu ja lopulta kuihtuu puutteeseen.
Sain kokea kuinka monta kertaa on menetettävä
ennen kuin osasin odottaa sitä
ja varoa kaikkea eteen tulevaa.
Pettymykseni taakka oli suuri,
suurempi kuin muun
- minä lyyhistyin sen takia.

Jaksamus, sain sen ilmaiseksi,
mutta sian säkissä.
Avasin suuren kaunokaisen rasian,
rasian josta en saanut mitään,
tyhjää täynnä, paitsi sanat
"omapahan on häpeänne"
ja petyin, mutta murtua en saattanut.
Raivo ei ottanut osakseen minua,
eikä vapauttanut minua siitä.
Se ei ollut diili, se oli petos,
lisää petoksia,
lisää,
lisää,
lisää..

Raadoin itseni verille,
ja vihdoin näin sen,
joka odottaisi aidan takana,
joka veisi kuivuuden pois minusta,
joka saisi minut hymyyn ja uudelle pohjalle,
mutta jota en voinut saada.
Mutta hän pystyi saamaan minut.
Vuodet ja katseet vaihtuivat,
vuodet ja hymyt vaihtuivat,
mutta me emme.
Ja tuntemuksemme oli suuri,
ujous unohdutti vain kaiken sen mitä olisimme voineet saada.

Saimmeko sen?
Vaikkakin, se oli hilkulla,
se oli kun putosin kuiluun ja sain otteen hänestä,
kun hän ei tahtonut päästää irti,
mutta minä tahdoin.
Hän ei.
En saanut otettani irti,
en tahtonut elää kurjuudessa niin lähellä,
mutta niin kaukana
pelastajastani,
elämäni onnesta ja suuresta sydämestä.
Hän pelkäsi,
minä pelkäsin,
hän tahtoi minut turvaan,
minä tahdoin hänet.

Nousin ylös ja jäin tuijottamaan.
Tuijotin kaikkea mikä minut oli herättänyt henkiin,
tuijotin takaraivoon asti ja luin hänen ajatuksensa,
kuten hän minun.
Se oli pitkä katse,
pitkä, ihana, hurmaava, valloittava..
rakastava?
Ajattelin,
”saanko minä nyt sinut omakseni?”
Sinä hymyilit ja käännyit,
jolloin suru kuihdutti sydämeni…
mutta sinä käännyit,
teit piruetin,
vedit päästäni pois pirunletin.
Kavahdin ja tuijotin sinua.
”Saanko minä nyt sinut omakseni?”

Polvistuminen,
mitä se tarkoitti?
Ehkei mitään,
mutta sinä ja minä olimme aikuisia,
me ajattelimme viisaasti..
Siksi nousit ylös
ja häpesit tekemääsi.
Polvistuminen..
mitä se tarkoitti?

Tämä on kuin pitkä tarina,
mutta todellisuudessa se on..
se on pitkä ongelma.
Mutta vihdoin sinä häpäisit omatuntosi,
pelastit rohkeutesi häpeän puolelta
ja sinä kysyit vihdoin sitä,
mitä olin halunnut odottaa,
mutta josta olin heittänyt toivoni hukkaan..
"Tahdotko tulla vaimokseni?"

"Tahdon."

Mutta me emme olleet kauaa,
vain hetken.
Emme saaneet onnelta muuta,
kuin rakkauden.
Emme aikaa.
Tauti.. kuolemantauti..
liian väsynyt sydän kaikkeen retuutukseen.
Miten olitkaan toivonut ikuista onnea kanssani
vihdoin kun minäkin pystyin antamaan vastakaikua,
se tuhoutui kyyneleisiin ja murtumiseen.
Minä kuolin hänen käsivarsilleen,
hän pysäytti minun matkani pyynnöstäni,
minä kuulin ja sanoin
"Minä rakastan sinua.
Saat sydämeni"
ja me katsoimme toisiamme väsynein ja kaunein silmin.
En saanut otetta irti sinusta,
ennen kuin minun oli pakko
ja en enää nähnyt mitään.
Kuulin vain itkuiset sanat
"Nytkö sinä kuolet?"

pofjpavåa