Tuskaa

Sen katse naulitsi minut ikään kuin seinään. Se oli niin pistävä, etten mahtanut mitään sen voimille. Sen takana ei piillyt hellää sydäntä, ei mitään, joka olisi ollut rakastava, saati hienotunteinen, vaan syvällä silmien ja karmean ruumiin sisällä oli vihaa, tuskaa, kiduttavaa voimaa, joka sai ihmisen tuntemaan itsensä tarpeettomaksi ja kauheaksi ja hyvin, hyvin haavoittuvaksi. Ehkä sen katseen alla onkin haavoittuvainen, sillä se voi vetäistä viillon milloin haluaa, miten haluaa, eikä se tarvitse syytä, joka todistaisi mitään, sillä kaikki se on totta, mitä sen silmät sanovat.

Sillä on veriset kynnet, hyvin pitkät ja kapeat, kuin kaktuksen piikit ja ne haavoittavat mitä inhottavimmin, porautuessaan uhrin selkään, niskaan, polvitaipeeseen, kylkeen, minne tahansa, kuten silmät. Itsessään tämä ei ollut kovin suuri, ehkä kaksimetrinen, laiha ja luinen. Nahka roikkui selvästi sen kylkien päällä, mutta lihakset olivat kovin suuret, verrattuna omiini..

Olin vain pieni poika synkeässä kammiossa, jota haavoitti pelkkä katse, eikä siihen tarhöpö minkäänlaista voimaa, vaan pelkästään tahtoa ja pahuutta. Ja kun yritin katsoa heppua, sen kalju pää kimalteli hullun kuun valossa ja häikäisi hetki hetkeltä enemmän silmiäni, kun yritin katsoa sitä. En edes kunnolla nähnyt sitä enää, kun hepun ruumis jo katosi säihkeeseen. Kumminkin erotin yhä sen mustana hohtavat silmät, sen vyötäisillä, lannevaatteista roikkuvan miekan, joka ulottui maahan asti ja toisella puolen varmaan kymmenen verestä punaista tikaria.

Pelko ahmi minua suihinsa ja uskoin jo, että sydämeni tukahtuisi siihen, mutta pelko olikin ovela, sillä se ei antanut minun kuolla, vaan nautiskeli kauhustani ja pelokkaasta katseestani, joka oli luotu kiviseen maahan ja siitä, kun sormeni haroivat kivien välissä olevaa hiekkaa, johon veri oli vuotanut kämmenestäni. Kipukin kidutti minua, eikä tuska olisi kaikonnut, vaikka olisinkin menettänyt tajuntani, sillä se oli niin kovaa, että kukaan ei pystyisi sitä sanoin kuvailemaan.

Herkkäuskoisena minä toivoin, että kuolisin, että tämä oli vain unta, mutta se ei ollut, sillä sen tunsin jo sydämessäni. Kumminkin tämä vahingoittajani astahti varjoon ja kuin sulautui yhdeksi sen kanssa. Sen luisevat raajat haroivat selkääni, josta alkoi tyrskähdellä verta, kun sen sormet hipaisivatkin nahkaani. Tunsin, kuinka kipu taas kidutti minua ilkeällä tavallaan, ja kuinka kaikki se musta maa ja taivas, ja sen musta sydän ja sen mustat, murhaavat silmät taas antoivat minun vajota ei minnekään, tajuttomuuteen, mutta silti tunsin edelleen tuskaa ja kipua, enkä päässyt siitä irti. Siksi oli parempi vain olla hereillä, mutta en päässyt pois tajuttomuudestani, sillä jokin osui minua korvaan. Ja leikkasi sitä kuin voita..

Tunsin kuinka aloin karjua tuskissani, mutten käsittänyt ajankulua tai sitä, mitä minulle oli käynyt. Muistan vain huutaneeni, veren syöksyvän ulos päästäni ja sen naurun, sen kylmän ja kohmeisen, mutta silti niin halveksuvan ja tuskaa levittävän, etten oikein tiennyt, mitä kuulin. Ja vasta jälkikäteen älysin sen pimeässä tajuttomuudessani, josta epäilin vahvasti palaavani enää tuon hepun eteen, sen joka minua kidutti yhä vain enemmän, tietäessään, että minuun sattui aina, eikä kipu hellittäisi kuolemassakaan. Eikä se hellittänytkään..

pofjpavåa