Vivahde lapsuudesta

Voi, siitä on niin pitkä aika, kun nuorena tyttönä kirmasin näitä
peltoja pitkin kohti alamäkeä ja kuinka laahustin ylämäet ylös katsoen
olkani yli maisemaan, joka saa henkeni vieläkin
salpaantumaan. Ilta-auringot eivät ole edelleenkään muuttuneet, vaan
ne näyttävät yhä kauniimmilta, tosin rinteeseen istutettu puu on
hieman tiellä sen kasvettua isoksi, mutta yksikään puu ei vedä sille
vertoja. Jokainen kasvi, jonka näen, on erityisellä tavalla
erilainen. Rakastan enemmän kaunista luontoa kuin komeita
puutarhoja. Niitten keskellä tuntuu teennäiseltä sanoa niitä
kauniiksi, vaikka hienojahan ne ovat. En vain pidä
muodostelmallisuudesta ja järjestyksestä. Siksi katseeni on kylpemässä
kukkien – villien kukkien – värikirjossa läpi tämän maiseman,
josta en pääse eroon vaikka kääntäisin kasvojani.

 Viimein saavun talolle kävelymatkan jälkeen. Sen ikkunat, ne pienet,
 suloiset, valkeiksi maalatut ikkunat syvänvihreän talon keskellä
 näyttävät hellyttäviltä. Ovessa on sama tuttu tuntu: kuin sen kahvaan
 koskiessa ja sitä vääntäessä pääsisin uuteen maailmaan. Jätän
 nurmikkoisen metsän laidalla olevan pihan taakseni ja astun taloon,
 joka tuntuu niin hyvältä, että silmäin melkein kostuvat. Kaikki on
 enemmän kuin ennallaan; nämä punaruskeat paneelit, halkeamat
 peittävät taulut, pienet yksinkertaiset, avaraksi maalatut huoneet ja
 rappuset, joitten narina on juuri talon sykähdyttävin osa. Se ei ole
 pelottavaa narinaa eikä rikkoutumisen narinaa. Se on kotoisa ja
 turvallinen, joka ilmoittaa, että talo on vieläkin hengissä.

Yläkerran aulan valaisevat ikkunat ovat auki ja tuulettavat helposti
talon. Lattia on haalean ruskea, niin kuin silloin kun minun jalkani
sitä ensimmäisen kerran koskettivat. Siskoni huone heti portaitten
vieressä on yhtä siisti kuin aina. Sen vieressä oleva pieni tila.. Se
on minun oma, ikioma huoneeni. Oven karmiin koskiessani tunnen jo
tutun tunteen. Sen, kun olen tullut ulkoa sisarusteni jahtaamana,
kuinka lasken sormeni oven karmille ja jään odottamaan, että kuulisin
rymistelyä portaista ja voisin vetää oven heidän nenänsä edestä
kiinni.

Katson, kuinka sänkyni on niin pienen näköinen. Sen pitsinen
päällyspeite on siististi paikoillaan ja sen päädyn puolella oleva
jalka on vieläkin tuettu satukirjalla, jonka olen lukenut
loppuun. Katson sen nimeä ja vaikka katseeni ei yltäkään siihen,
auringon valosta huolimatta, muistan sen nimen niin monien vuosien
jälkeen. "Herrojen ja Rouvien kutsut ja 50 muuta satua." Nimi on
painettuna kanteen sotkuisesti ja tekstin alla on hieno herra ja rouva
tanssimassa eläinten keskellä juhlissa. En voi käsittää lapsuuttani ja
sen kaukaista suloista tuntua. jokainen tärkeä hetki on painuneena
syvälle mieleeni ja tunteisiini.

Tuijotan ajatuksissani huoneen perällä olevaa kaappia, joka seisoo
siinä valkoisiin maalattuna liki aavemaisen houkuttelevasti. Kävelen
sen luo hitaasti, ehkä hieman teennäisestikin, Nauttien siitä
jännityksestä, joka rinnastani puskee. Tuijotan kirjoja, lehtiä,
vihkosia, haalistuneita papereita ja piirustuksia. Selaan niitä yhä
uudelleen ja luen itse kirjoittamia novellejani, runojani, laulun
sanoja, selaan piirustuksia ja muistan elävästi, kuinka niitten
paperille syntyminen on alkanut, miksi ja miten ja mihin se
päättyy. Yhdestä kuvasta löydän ruksatun kohdan. Se on juuri se
kuva…  Siinä on maisema vasten järveä, ja sen rannalla oleva poika
vilkuttaa keinussa istuvalle tytölle. Tyttö on ruksattuun poikaan
selin ja katsoo maahan. Hänen vaatteensa ovat nuhruiset ja hiukset
auki. Hänen silmänsä olen piirtänyt ikävöiviksi. Katson
rastia. Muistan sen. Olin ihastunut läheisen järven toisella puolella
olevaan poikaan. Tiesin, etten koskaan saisi häntä. Kuva on minusta ja
itsestäni. En yleensä purkanut itseäni noin, mutta siinä olin.
 
Käännän sen ympäri ja annan silmieni hyväillä tekstiä. Haron sitä kuin
siinä olisi jotain erityistä, vaikka oikeasti se on pelkkä
runo. Oikeastaan se liittyy minuun. Se liittyy kuvaan..  Mahdotonta

  Niin mahdotonta, on rakastaa,
  on saada rakastettua häntä.
  Rakastaa sitä ainutta oikeaa,
  tappamatta elävältä.

  Niin mahdotonta on nukahtaa,
  kun jään istumaan hiljaa keinuun.
  Annan sen minua tuudittaa
  suloiseen maahan, reiluun.

  Ja niin mahdotonta on mahdollisuus,
  ei sydämeni tunne sellaista.
  On ainoa toive ikuisuus,
  kanssasi yhteinen kaista.

  Niin mahdotonta on elämäni,
  täällä järven toisella puolen.
  Tyhjänä kun pidän sydäntäni,
  koskaan saamatta sinua kuolen.

Hymähdän keveästi ja lasken paperin alas eteeni. Sitten hetken päästä
piilotan sen valkean kaapin suojiin ja toivon, että kukaan ei ole sitä
tonkimassa pitkään aikaan. Se on mielestäni hieman yksityinen. En
haluaisi jakaa sitä kenenkään kanssa. Hyllyn taputuksen jälkeen
katsahdan huonetta vielä kerran ennen raskasta huokaisua. Laahustan
ulos talosta. Minun ei tarvitse nähdä enempää. Olen nähnyt nyt kaiken
menneisyydestäni.

Hymyilen vienosti ja suljen oven perässäni. Mietin, milloin löydän
tälle talolle omistajan. En viitsi asettua sinne itse asumaan. Elämäni
on jossain muualla, kuin tämä on. enkä ehkä tuon runonkaan jälkeen
halua asettua sen tuntuun ja haikeuteen ja muistoihin. Hetki sen
lukemisesta leijailee vieläkin keveän tuulen mukana. Se heittelee
kukkia ja heinää painuksiin ja taas ylös. Ne palvovat maata. Maata,
jonka luota lähtee polku järvelle. Katson sitä ja sen haalistunutta,
ruohoa kasvavaa pohjaa. Jokin sisälläni pakottaa minut kulkemaan sitä
pitkin, mutta en tiedä miksi tekisin niin. Minusta tuntuu, että nyt en
voi luovuttaa, en kun minulla on mahdollisuus kohdata lapsuuteni
unelma, joka oli unohdettuna niin pitkiksi ajoiksi mieleeni, mutta
joka niin kipeästi sieltä on ponnistanut pinnalle. Hetken ajan
kuvittelen vielä kääntyväni poispäin, mutta löydänkin itseni pian
järven rannasta.

Tuijotan tuulen mukana kulkevia aaltoja. Niitten liikkeen lomassa en
edes huomaa, kuinka silmäni rentoutuvat ja näen niitten läpi vain ne
viimeisimmät muistot siitä, kuinka hylkäsin sen pojan
vastarannalta. Hän vilkutti minulle iloisesti, mutta minä käänsin
pääni ja kävin istumaan apeana keinuun. Äitini sanoi aina, ettei
kannata unelmoida siitä mitä ei koskaan saisi. Minun ja hänen
välissään oli järvi. Se oli pienelle lapsenmielelleni tarpeeksi
olemaan mahdottomuus. Mutta nyt kun katson vastarannalle, aistin,
kuinka voisin iloisin mielin purjehtia vastarannalle. Ei minulla olisi
ollut edes mitään menetettävää. Hiljakseen käyn istumaan ja kiedon
käteni eteen koukistettujen jalkojeni ympärille. Jokin sisälläni
tuntuu pitävän tästä maisemasta ja hetkestä. Tunnen olevani
onnellinen.

Katseeni kiertää taivaalla, joka heijastuu järven pintaan. Se on
kirkkaan sininen. Aurinko on korkealla taivaalla ja siristän hieman
silmiäni katsoessani ylös. Saisinpa olla vielä hetken täällä…
Tunnen oloni tässä hetkessä niin haavoittuvaiseksi ja herkäksi. Mutta
ehkei minua silti tarvitsisi pelastaa. Olenhan jo nähnyt sen kaiken,
mitä ikinä halusin. Olen nähnyt kauniin talomme, nuoruuteni, olen
nähnyt jokaisen hetkeni tässä paikassa omin silmin enkä muiden
kertomana. Jokainen ajateltu askeleeni kauemmas tekee hieman kipeämpää
kuin edellinen. Siksi en nouse vielä. En tahdo tuntea sitä jättämisen
kaipuuta ja kipua vielä. Jään istumaan näitten kukkien keskelle tähän
maailmaan, joka on kaukana muista. En satuta itseäni vielä
lähdöllä. En vielä, mutta ehkä huomenna.

pofjpavåa