Viisi

Kaikki alut, jotka ovat saaneet päätöksensä, kaikki loput, jotka ovat
vielä jatkuneet, niiden ruosteista ketjua laahaan nykyisen tylsän
tarinani tasankoja. Ketkä ovat minulle statisteja, ketkä tämän
nukkavierun eepoksen tärkeimmät hahmot? Vajoan taas harmaaseen
pyörteeseeni, sen loppu häämöttää tai katoaa, mielialani
mukaan. Hermojani pitkin ryntäilevät värillistä sähköä pursuavat
henget tai piikkilangaksi ruumillistuneet raatelevat demonit, jotka
taluttavat tämän ruumiin kulissin alajuoksulle tai alkulähteille,
hukuttavat tai kastavat, minut ja kaiken mitä mukanani kannan, toivoon
tai ahdistukseen, nostavat rakkaudella tapetoituun asuntoon, jossa
unelmani lihassa odottavat satiinilakanoiden aaltoilevassa hehkussa,
tai survovat minut yksinäisyyden irralliseen helvettiin, jossa
yhteydettömänä ja kylmissäni hengitän ilmani loppuun ja katselen
umpeen huurtuvia ikkunoita, kunnes viimeinen valonsäde on enää kajoa
verkkokalvoillani. Näiden epävarmuuksieni kanssa kuljen kunnes olen
halvaantunut, invalidi, maagisen onnettomuuden aiheuttaman
persoonanmuutoksen pelastama, tai mielisairaalan profeetta. Näitä
mietteitä haudon niin kauan kun ne maatuvat sisälleni ja muodostavat
kasvualustan jollekin kauniille tai kauhealle. Mieleni kanssa minä
väkisin muutun, vaikka jostain syystä tämä päivä houkuttaisi
jäämään. Minä hioudun, huuhtoudun, rakennun, ja vaikka aikamme on
patsailla täytetty, en itse suostu sellainen olemaan. Mieluummin kasa
hohtavia sirpaleita, jotka sytyttävät alkuperänsä arvoituksella
mielikuvituksen jossain tyynessä mielessä, kuin pysyväisyydellään ja
järkähtämättömyydellään kammottava fossiilinkaltainen muotopuoli, joka
on olemassa vain todistaakseen omat rajansa tosiksi. Läpi öiden
jolloin maa sylkee huurteen kyllästämää usvaa sisältään, katson kun
oma vihainen menneisyyteni etääntyy minusta ja teistä, eli minusta,
huutaen kostoa kokemilleen vääryyksille. Nostan käteni epätietoiseen
tervehdykseen joko hyvästien tai jälleennäkemisen merkiksi. Siellä
sinä, te, kaikki neljä tai viisi, jotka minun kylmänlämpimän vuoteeni
ovat jakaneet niin, ettei kaikkea tahtonut heti unohtaa; siellä te
taivaankannen ja värittömän ulapan rajoilla yhä katsotte koomista
liikettäni tässä kyllästyttävässä sirkuksessa, jota länsimainen
elämäni on. Loppumattomien kesäpäivien aavikoihin ja asfaltoituihin
nummiin me tuhlasimme parhaat tuntimme. Me juoksimme aikaa karkuun,
vaikka tunsimme sen käden jo olkapäillämme. On jo aika, on aika. Aika
liikkua, siirtyä, kasvaa, vanheta ja muuttua sellaiseksi joka itseä
joskus olisi kauhistuttanut. Näiden naamarien takaa kiellämme sen mitä
ennen meidän sisällämme eli.

Cumulus