Yksi

Mitä on se surunkaltainen tunne, joka hiipii esiin aika ajoin? Silloin
kun olen yksin, vaikken kaipaa lähelleni ketään. Niinä hetkinä,
jolloin olen tottunut huuhtomaan arkipäivien pölyn kymmenillä
oluilla. Kun istun sohvallani ajan hitaasti syöden ruumistani ja
mieltäni, jotka aina uudestaan haluavat lentää, elää palaen. Siinä on
pisara pelkoa, tai tietoa. Etten elä kauaa. Oli aikaa kymmenen tai
sata vuotta, ikuisuudeksi sitä ei voi kutsua, vaikka haluaisikin. Suru
on myös lohdullisuutta. Siinä on typeränromanttista kaihoa, joka
kaikuu vinyylilevyjen rahinan lomasta kaikkien maailman tangojen
taustalla. Se antaa oikeutuksen hiljaiselle olemiselle ja luo kehykset
elämälleni.

Kyse ei ole niin paljoa siitä mitä saa, vaan siitä miten sen
saa. Onnea on vaikea arvostaa, jos sen saa ennen kuin on siihen
valmis. Onko siihen koskaan valmis? Kääntyykö pohjaton ahneus minuakin
vastaan, kuten se on tehnyt lukemattomille jo maatuineille ajatusten
ja halujen kimpuille? On turhauttavaa ymmärtää ajatustensa taustat ja
tarkoituksettomuus ja silti seurata niiden määrättyjä ratoja
tahdottoman magneetin tavoin. Takaraivoani polttaa jatkuvasti halu
murtautua ulos mietteiden loputtomista kehistä ja kirkua ulos
yhtenäisenä se henki, joka pultteina ja osasina sydämessäni
rahisee. Murtautua minne, kirkua mitä? Ei se ole edes
olennaista. Jonkun vain tulisi nähdä nämä asiat minussa, jotta ne
voisivat olla totta.

Cumulus