Sophie

Sanoja, joiden tarkoitusta emme tiedä,
leijailee pitkin huonetta,
leijailee siinä paperissa.
Tuijotamme kaikki toisiamme.
Meillä ei ole enää mitään mistä puhua,
kaikki on jo sanottu,
kaikki tehty.

Siinä sinä,
tyttöni,
maailman suloisin tyttöni,
makaat lattialla haarat levällään
vieressäsi kirje.
Olet nukahtanut silmät auki.
Katseellasi tuijotat meitä jokaista.
Et kai syyllistä ketään,
sinähän halusit tätä aina,
niin kirjoitit kirjeessäkin.
Ei, sinä hymyilet,
ehkä kierosti,
mutta hymyilet.
Nyt olet poissa täältä,
missä et ikinä halunnutkaan olla.

Hiljaa,
niin ettei kukaan kuule
häivyn huoneesta.
Suljen oven perässäni.
Jätän teidät suremaan kuollutta tytärtäni,
ja sinut,
tyttöni,
makaamaan siihen lattialle.
Nyt tunnen,
että olen saanut jotakin aikaan.

Tämä on ironista. Älkää ottako liian vakavasti.

Dove