Neitokotka

Yö oli mustempi kuin tyhjyys itse, kun saavuin siihen kaupunkiin. Kaukana näin valaistun upean kartanon vaununi ikkunasta. Hevosten askeleet kopisivat kivetyllä kadulla, jossa muutama pieni hiiri vikisi, ja näin parin kissan kiiluvia silmiä. Ilmeisesti se valmistui nappaamaan saaliin itselleen. Sallin pienen hymyn häivähtää kasvoillani: eläinten oli helppoa elää elämänsä, minä taas sain tehdä, mitä hienostuneen naisen pitikin. Kadehdin suorastaan niitä, jotka saivat vapaasti valita.

Elämäni oli ollut samanlaista päivästä toiseen: ole esillä, näy, mutta älä kuulu, jos sinua ei puhutella. Isä tahtoi kaupata minut miehelle, jota en rakastanut. Se oli niin väärin! Minä, tuleva kreivitär Choira, olin jo antanut sydämeni toiselle. Isä taas, monista pyynnöistäni ja aneluistani huolimatta, oli kieltänyt minua tapaamasta sitä miestä. "Hän on rahvasta, ja voi satuttaa sinua. En salli sitä kauniille tyttärelleni", isä oli sanonut. Theo ei satuttaisi minua, ei koskaan. Hän rakasti minua!

Vaunut pysähtyivät ja katsoin ulos. Olimme kartanon suurilla, mustilla rautaporteilla. Ajuri loikkasi alas ajurinpenkiltä ja avasi portit. Oi, kunpa vain minulla olisi ollut ohjakset, niin olisin kääntänyt vaunut ja lähtenyt pois. Ei, ei aatelisnainen saanut tehdä moista, se olisi ollut vaarallista. Mitä merkitystä olisi elämällä, joka oli myyty rahasta jollekin, joka ei välittänyt siitä tippaakaan? Kyynel vierähti poskelleni. Olisitpa täällä, Theo, niin voisin todistaa, kuinka paljon sinua rakastan.

Vaunut lähtivät taas jatkamaan matkaa loivaa mäkeä ylös kartanolle. Kosketin hopeista kaulakoruani, jonka olin piilottanut pukuni sisään. Otin medaljongin esiin ja katselin sitä. Keskellä oli suuri vihreä kivi. Se oli oma pikkuinen salaisuuteni. Minä kannoin voimia, joita kukaan ei voinut aavistaa.

Auringonvalo hiipi silmäluomieni lävitse suoraan ihanaan uneeni. Kamarineidon hento ääni herätti minut: "Huomenta, arvon kreivitär."

Nousi ylös unenpöpperöisenä, mutta kaikki se hyörinä ympärilläni, kun minut pestiin, puettiin ja puuteroitiin niin, että näytin aivan posliininukelta, herätti minut lopullisesti. Mustat hiukseni laitettiin tiukalle nutturalle ja hiuksiini laitettiin vielä timantein koristeltu panta. Olin valmis kohtaamaan tulevan puolisoni.

Aamiaisella minä näin hänet ensimmäistä kertaa: Kreivi Calin, tulevan puolisoni. Minä suorastaan voin pahoin, kun näin hänet, eikä maukas aamiaiseni maistunut miltään muulta, kuin tuhkalta. Isä oli kuvannut häntä "mieheksi, joka kaataa naisia pelkällä sormen koukistuksella". Naurahdin mielessäni ironisesti. Tuoko muka niin tekisi, ajattelin, kun katsoin häntä. Ruskea, rasvottunut tukka oli sidottu niskaan, silmät katsoivat kieroon kuin kameleontilla ja suu oli ainaisessa virneessä – ja entä hänen hampaansa! Miten hän pystyi pureskelemaan ruokansa? Tuolla vartalolla kyllä eläisi parikin viikkoa autiomaassa ilman näläntunnetta.

Kun hän lähestyi minua, minua kuvotti entistä enemmän. Menisi pois, kummajainen!

"Huomenta, rakas vieraamme", Cal tervehti minua virnistäen ja kättäni suudellen.

Otin teennäisen ystävällisen hymyn: "Huomenta, nuori herra kreivi."

"Nukuitteko hyvin?"

"Oikein mainiosti, kunnes sallitte herättää minut, arvon kreivi", vastasin.

Cal virnisti leveästi ja istuutui viereeni. Kolme viikkoa! "Voi, auta minua, jumalani!" rukoilin mielessäni ja jatkoin ateriointiani.

Sen päivän iltana vietin aikaani parvekkeella oleskellen ja alas kaupunkiin katsellen. Miten pieneltä ja sievältä se näyttikään näin korkealta katsottuna. Nojauduin haaveillen silkkihansikkaan peittämään käteeni ja annoin unelmien kantaa minut rakkaan Theoni luo. Voi, miten komea hän olikaan niiden vaaleidin, kullanväristen hiusten, taivaansinisten silmien ja taivaallisen lempeän hymyn kanssa. Ja kun hän kosketti minua, värisin. Aivan kuin kuumat ja kylmät väreet olisivat tanssineet villiä ja vauhdikasta rivitanssia selälläni. Hellä, lempeä ja rakastava kosketus. Sellaisesta saisi vain anuttia, ewikä ikinä ajatella mitään muuta.

Havahduin poltteeseen kaulallani. Medaljonki, se poltti minua. Kosketin sitä, ja äkkiä minut ympäröi vihertävä valo. Tunsin, kuinka käteni muuttuivat, kuinka ruumiini muuttui, kuinka olomuotoni tuli kevyeksi ja silti tunsin olevani yhä minä. Kun kaikki oli ohitse, katsoin itseäni. Olin muuttunut suureksi, kauniiksi valkoiseksi kotkaksi. Levitin siipäni ja annoin ilmavirran nostaa minut ylös yölliselle taivaalle, jossa tuhannet tähdet ohjasivat minua kohti rakasta Theoani.

Aamu alkoi jo valjeta, kun laskeuduin hieman kömpelösti erään talon ikkunalaudalle. Katselin hiukan ympäristöäni tarkoilla silmilläni ja huomasin olevani tutussa kaupungissa. Täältä olin lähtenyt ja se merkitsi, että Theo olisi täällä jossain.

"Mikäs tuo on?" kuului kysymys alapuoleltani.

Katsoin alas ja näin miehen osoittavan minua. Miehen toverikin katseli minua. "Valkoinen kotka, tuossapa on harvinainen näky!"

Levitin siipeni ja lennähdin pois. Kukaan ei saisi minua nyt, kun olin niin lähellä! Theo!

Lentelin ja kiertelin katsellen allani levittäytyvää kaupunkia. Sen laidoila olevista pelloista oli jo heinät leikattu ja asetettu seipäille kuivumaan. Näin myös kotini, kartanon, kauempana loistavan valkoisena. Siihen rakennukseen en enää ikinä palaisi.

Ajatukseni katkesi, kun jostain lensi nuoli minua kohti lävistäen toisen siipeni. Kirkaisin ja yritin räpytellä toisella siivelläni, mutta se väsyi ja minä putosin.

Tämäkö olisi loppuni? Tähänkö päättyisi elämäni? Jos niin käy, niin käyköön! Theo!

"Choira!" kuulin huudahduksen ja sitten tunsin jonkun koskettavan otsaani. "Mitä sinä täällä teet? Miksi? Ja – mikä tuo on?"

"Theo?" avasin hieman silmiäni. "Niin, minä se olen. Oletko kunnossa? Tuo sinun kätesi –", Theon ääni oli huolestunut ja hieman pelokas.

Katsoin itseäni ja huomasin, että olin muuttunut takaisin ihmiseksi. Makasin heinäsuovassa, joten olin tuskin loukkaantunut pahemmin. Medaljonki oli yhä kaulallani, mutta se oli haljennut kahtia. Ylläni oli vieläkin se valkoinen juhlapuku, jota olin käyttänyt lähtöhetkelläni. Oikeassa kädessä törrötti nuoli ja valkoinen hansikkaani oli verestä punainen. Theo auttoi minut ylös.

"Tuo täytyy ottaa pois", Theo sanoi ja istutti minut maahan. "Vain, jos sinä teet sen", sanoin ja Theo katkaisi nuolen varren ja otti sen sitten varovaisesti pois.

"Kas noin", Theo sanoi, kun oli sitonut haavani. "Siitä jää arpi, mutta tärkeintä on, että olet elossa ja turvassa", Theo katsoi minua hellästi hymyillen, kun olimme hänen talossaan takkatulen äärellä. "Niin, pääasia, että saan olla kanssasi", sanoin hymyillen ja nojauduin häneen.

Katselin liekkejä. Otin kaulakoruni pois kaulaltani ja katselin sen puolikkaita. Hymyillen viskasin sen tuleen ja näin kuinka se suli ja tuhoutui. Nyt minulla oli kaikki mitä kaipasinkin: oma rakas ja oma vapauteni. Ja minä olen aina hänen omansa.

-Sessha-