Pyhiinvaeltaja

Yö on saapunut joen rantaan -
kirkonkellot vaikenee.
Mustiin pukeutunut pyhiinvaeltaja
kantaa arkkua itselleen.

Hän hiljaisesti hyräilee -
viittäsataa virttä kertaa mielessään.
Surupuku kyynelistä kostuu,
kun muistaa onnenhetket edessään …

Hääpuku valkoinen
oli yllä katkeran neitosen.
Kulki alttarille parhaissaan,
sulhosta ei kuulunut sanaakaan.

Nyt monet muistot vainoaa -
aamut yöksi saavat muuttumaan.
Niin katkeraa kuolemaa
ei tästä maailmasta irti saa.

Hautakummut huokailee haikeasti -
pyhiinvaeltaja polvistuu.
Ristinmerkit toistuu useasti,
kun neito rukoukseen painautuu.

Arkun avaa - sisällä sen
on mies tuon katkeran neitosen.
Ja astuu viereen rakkainpansa -
sulkee arkun rakastaakseen kuolemassa.

Hääpuku valkoinen
oli yllä tuon katkeran neitosen.
Kuihtunutta hääkimppuaan
neito alttarille saattaa.

Kuolema antaa siunauksen
pelastaakseen katkeran neitosen.
Monta muistoa unohtaa,
kun joki heidät tuonpuoleiseen saattaa…

-Sessha-