Rakkaus, joka tekee kipeää, osa 2
Kuljin jok’ikinen päivä sen kuppilan ohitse, jossa sinä joit lempi teetäsi ja luit iltapäivälehteä. Ja joka kerta sinä laskit lehden kulmaa nähdäksesi minut. Ja minä katsoin sinuun joka kerta, sen muutaman sekunnin ajan, kunnes ikkuna päättyi ja katsoin jälleen eteenpäin.
Siitä puistokohtauksesta oli kulunut viikkoja, ehkä vuosikin jo, en laskenut päiviä enää, koska jokainen päivä oli yhtä tuskaa niin minulle kuin sinullekin. En voinut nostaa luuria, kun soitit, en voinut vastata kirjeisiisi. Olin kihloissa, tiesit sen, et vain osannut päästää minusta irti.
Kun taas kerran kävelin sen kuppilan ohitse juuri sillä tietyllä hetkellä, jolloin minulla oli mahdollisuus nähdä sinut, sinä tulitkin luokseni, juosten kuin hätääntynyt ja ahdistettu peura. Tartuit käteeni, lujasti, ja vetäisit minut lähellesi.
"Pitkästä aikaa taas, Danni", sinä kuiskasit korvaani.
"Ei se ole ollut minulle kovinkaan pitkä, vaan ikuinen." vastasin kylmällä äänellä, jollaista en ollut koskaan kuullut itselläni olevan. Olinko todella niin katkera sinulle?
"Voitaisiinko tavata tänään, siellä puun luona?" kysyit varoen, silmiini katsoen, anovasti.
"E- en oikein tiedä – minä tuota –", välttelin katsettasi, mutta sinun silmäsi saivat minut tuntemaan kylmiä väreitä, niin lämpimät ne olivat, kun ne katsoivat minuun.
"Ole niin kiltti, Danni, nämä viime kuukaudet ovat olleet minulle helvettiä. En voi olla ilman sinua!" sanoit kovalla äänellä, niin että ohikulkijat kääntyivät katsomaan.
"Usko jo, etten voi!" huusin takaisin ja päästit minusta irti kuin olisin polttanut arkaa ihoasi.
"Danni?"
"Mene pois! Jätä minut rauhaan! En voi olla kanssasi enää ikinä!" huusin ja juoksin pois. Kuulin muutaman ohikulkijan sanovan mielipiteitään asiasta, mutten välittänyt. En tahtonut välittää. En voinut, koska en rakastanut, en voinut rakastaa ketään.
Mark oli työmatkalla niihin aikoihin, kun taas tapasimme puistossa, sen puun luona, jonka kaarnaan oli kaiverrettu sanat: "Meidän ikuinen rakkautemme yhdistää meidät ainiaaksi." Hivelin sormillani noita sanoja ja muistelin niitä aikoja, jolloin olimme yhdessä ja onnellisia.
"Sinä tulit", kuulin sinun sanovan.
"En tullut, minun jalkani toivat minut", sanoin, kylmästi ja hiljaa.
Tunsin jälleen käsivartesi ympärilläni, sinun hellän sydämensykkeesi, lämpösi, lempeytesi kosketuksissa. Suljin silmäni ja annoin itseni nauttia hetkestä ne muutamat ihanat sekunnit, kunnes taas olin kylmä oma itseni.
"EI! Lopeta!" huudahdin ja riistäydyin otteestasi. Sinä levittelit käsiäsi ja katsoit minua anovasti. "Vielä vähän aikaa, ole niin kiltti, olen kaivannut sinua niin paljon ja tässäkö on kaikki, mitä saan?"
Nyökkäsin ja hymyilin julmasti. "Sinä tiedät, että olen kihloissa Markin kanssa. Sinä tiedät, että minä olen hänen. Enkä voi pettää lupaustani."
"Niin kuin hän sinusta välittäisi!" sähähdit katkerana. Pelästyin, sillä en uskonut sinun kärsineen niin kovin.
"Hän välittää, paljon enemmän kuin luulet. Hän arvostaa minua – ihmisenä! Sinä et näe minussa mitään muuta kuin esineen, jota himoat kuin lapsi kallista lelua, johon kyllästyy aikaa myöten! En ole poisheitettävä lelu, Jack, olen ihminen, nainen, arvostettu ja rakastettu." vastasin sinulle ja sinä hämmennyit entisestään.
"Danni, minä rakastan sinua! Miten voit sanoa tuollaista! Minä arvostan sinua myös", sanoit avuttomana ja otit askeleen lähemmäs minua. "Danni kiltti, anna minulle edes tämä yö. Tämä yksi ainoa yö. Sitten lupaan jättää sinut rauhaan."
"EI! Minä en suostu siihen!" huusin ja huitaisin kätesi pois, ennen kuin ne ehtivät sulkea minut syleilyysi.
"Danni, älä tee tätä taas, älä jätä minua kärsimään samaa helvettiä uudelleen.", sanoit ja kuulin itkusi, niin säälittävän ja pyytävän, että olisin voinut kuvitella sinun rukoilevan minua kuin jumalaa.
Otin askeleen ja astuin luoksesi. "Jack", aloitin, pää painuksissa kuin pahoja tehneellä koiranpennulla. "Sinä olit minulle rakas, niin kauan sitten, että tunnen itseni jo vanhaksi, kun muistelen niitä aikoja. Minulla ei ole enää syytä rakastaa sinua, tai Markia, tai ketään! Olen unohtanut rakkauden. Sitä ei ole koskaan ollutkaan! Minua ei ole koskaan ollutkaan. Eikä sinua, eikä meitä. Oli vain nuoruuden huumaa, josta pääsin eroon silloin, kun lähdit pois."
"Danni? Mitä sinä sanoit? Unohdit?" katsoit minua epäuskoisena ja epätoivoisena. "Niin, niin tein, unohdin sinut ja meidät, unohdin asian, jota kutsutaan rakkaudeksi. Se oli helpompaa niin", vastasin nyökäten ja näin kyyneleitä poskillasi, kun vajosit polvillesi maahan, jota syksyiset sateet olivat kastelleet.
"Miksi? Miksi? Miksi kidutat itseäsi ja minua?" huusit ja itkit.
"Koska siten tietää ainakin elävänsä todellisuudessa", vastasin kylmästi.
Nostin sinut ylös ja katsoin sinua silmiin, kenties viimeistä kertaa. "Olen pahoillani, Jack, mutta meistä ei ole mitään muuta jäljellä kuin sinun typerät haaveesi. Minä aion elää omaa elämääni ilman sinua ja meitä."
Kävelin ohitsesi, hiljaa, odottaen kosketustasi kädelläni, kieltävää elettä ja suudelmaasi. Odotin sekunnin, kenties toisen, kun jo tunsin kätesi kädelläni, kieltävän eleen kämmenelläni, kätesi vahvaa nykäisyä puoleesi, kätesi ympärilläni, huulet huulillani. Vastasin heti, sillä tiesin sen olevan vain sen hetken, jolloin jättäisimme lopulliset hyvästit.
"Tästä alkaen me emme ole koskaan tunteneet", minä sanoin suudelmasi jälkeen.
"Ei, Danni, tässä on se hetki, jolloin me vasta alamme tuntemaan toisemme." sanoit ja otit vasemman käteni käteesi. Kiersit sormet Markin sormuksen ympärille, ja pyörittäen sitä otit sen pois sormestani ja heitit sen kauas, kuin räjähtämässä olleen kranaatin.
Minä tuijotin sinua hämmentyneenä. Tunsin pian uuden suudelman huulillani. "Nyt olet minun, Danni, eikä sitä saa koskaan ottaa minulta pois."
"Ei", minä kuiskasin hiljaa, mutten enää uskonut sanoihini. Olin liian sokea nähdäkseni totuuden, mutta nyt sinun valosi alkoi valaista sieluni pimeitä nurkkauksia, joihin olin kaivertanut kymmeniä kertoja sinun nimeäsi.
"Lähdetään pois täältä, tänään. Jätä Markille viesti, ettet enää voi olla hänen kanssaan. Minä tarvitsen sinua, Danni, tarvitsen niin kovin!" kuiskasit ja rutistit minua itseäsi vasten.
"Jack", kuiskasin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. "Minä tahdon olla omasi, aina ja ikuisesti."
Ja niin se kävi: minä tulin omaksesi, minähän sentään rakastin sinua.