Runo pojasta, joka heitti munan

         Poika noukki maasta munan –
               Se liekö ollut kanan
                          vai oliko se kalkkunan?

               Sen poika heittää tempaisi,
                              kas, särki sillä ikkunan
              -            ja jokupa sen taisi
                      huomatakin, niin,
                          nyt jäisi poika kiipeliin.

                Ja pianpa tuosta talosta,
                         josta säpäleinä oli lasi,
                   ovi auki kolahtikos.
        Astui esiin äijän rähjä,
                   mylvi:   Onpa rikos
                          sulla poika tunnollasi!



                   Meni pojan kloppi valkeaksi,
                   ajatteli:  rikkeitä
                           tehnyt oonkin kaksi
             - munavarkaus ensinnäkin,
                toisna ilkivalta.



               Tuli ärjy äijä lähemmäksi,
                   kasvoillansa raivon puna,
               ja vallan kuin mikäkin juna
               mies pihisi ja puhisi.

                  >> Mikä nyt neuvoksi?>>
                                    poika mietti
                            vaan onneksipa
                                     veren vietti
                 avuksi löysi nokkeluuden.

>> Hei! Isontalon äijä, kuule
      et kai mua vaan
                    syylliseksi luule?
 Miks mä huomaan
 silmissäsi syyttävän katseen?
   Jos syyllinen olisin, niin    
      mitä mä täällä vielä teen?
- Pakoon olisin pinkonut! >>


Vastasipa siihen äijä:
   on valhe synti raskauttava
       pahempi noita kolttosia!
   Rangaistuksen huijareille
       kohtalo punoo pahimman.
 - Se päihittää julkeimmankin       
   vankilan, sen selleistäkin                       
                  ankeimmista ankeimman!

Alkoi poika katua,
ettei ollut rehellinen.
  Lurittelipa satua
     kuin vain poika pahainen.

>> Herra… Olen pahoillani
     Enpä minä tahoillani
            munaa sitä
                heittänyt ikkunaan. 
              Ja mitä tulee munaan -
                     sen maasta löysin.

Kuulostaisi tuo siltä, että
     anteeksi voisi antaa tähän asti,
        vaan onpa vielä raskas lasti
         tunnollani painamassa.

   Ei vahingossa
   ei sattuman summassa
karannut valhe mun suusta –
sen tieten tahtoin veistelin
     siitä pahasta puusta,
  joksi mieleni on muotoutunut.

      Ei ole kotoa puuttunut kuri.
Isä ja äiti ovat minut hyvin,
     sydämen tunnollaan
     kasvattaneet, vaan
                olenpahan pelkuri.

 Siispä, herra hyvä,
 ehdotan:
     itse korjaan vahingon
           vielä tänään
       paistaessa auringon.

           En tarvitse armoa,
           en anteeksiantoa,
           en, sellaista en ole ansainnut >>. 

     Äijän ilme muuttui aivan
               happamasta makeaksi iloksi.
                     >> Olet, poika, katunut
                        tekoasi pahan laista,
                       et vastuustasi laista.
                     Alat jo muistuttaa
                          kunnon kansalaista!

                     Tahdon sua auttaa korjaustöissä,
                     niin käypi työ vikkelämmin.
                     Unohtukoon kaunat vihat,
                            olkoon henki lämmin! >>


         Niin mies ja poika tuo
      paiskivat töitä tarmokkaasti.
        Ja kun kuivunut oli laasti,
            lähti poika reippaasti
            oman kotiväen luo.


                               *

                   Consequentia narrativa


                Kengät kopsuivat eteisessä.
               Äiti ja isä, vieri vieressä.
                 Katsahtivat toisiaan
               Äiti hymyili,
               Hymyili totta tosiaan, 
                          ja sanoi:  Noniin!
          On siinä kunnon poika!
          Siihen isä:  On, on kovasti!
            Äiti katsoi isää,
            katsoi lukuisia lapsiaan,
             ja jo harmajia hapsiaan,
          sanoi: Saatiin poika sopivasti 
                              illaksi Kotiin.




Sain kuin salaman väläyksestä inspiraation tähän lastensatumaiseen runoaihioon. Tämän runon syntyprosessi oli runoushistoriassiani ennätysnopea. Minä vain kirjoitin inspiraationi ylös ja olen muokannut sitä hyvin vähän (vaikka lisäsinkin myöhemmin siihen jälkinäytöksen). Tässä runossa näyttäytyy pakkomielteisyyteni leikkiä kielellä, mikä onkin tämän runon suola (toivottavasti suolaa ei ole liikaa. Toivottavasti sisällön naiivius ei estä kohdeyleisön laajenemista myös lasten ja lastenmielisten ulkopuolelle.

Wäinö Äyrämöinen