Jäässä

Palelen talvipakkasessa ja olen aivan jäässä. Hieron käsiäni yhteen, ku en muistanu ottaa niitä villalapaisia eteisen hyllyltä kun lähdin. Toisaalta ei sillä paljon väliä oo, ku on jäässä ulkoa ja jäässä sisältä. Ei tunne yhtään mitään. Ei kateutta tai surua tai vihaa tai pelkoa, jota aikaisemmin oli liikaa. Mitä mä niillä kaikilla tunteilla tein, ku ei ne kuitenkaa mua pystyny auttaa. Neki oli turhia. Väkinäiset naurahdukset ja hymyilyt, et kaikki on muka hyvin. Hyvin? Ja painukoo jonnekki muualle tää elämä, mikää ei ikinä ole niinku ennen kauniissa lapsuudessa, kun keinuttiin punaisissa keinuissa ja puhuttiin isoissa porukoissa rohkeesti. Menneeseen verrattuna mä oon ku joku mykkä, joka siis saa sanottuu ehkä yhen sanan päivässä jos edes sitä. Haloo minä, missä mä oon?

"Ella?", kuulen jonkun äänen takaani, mutta en käänny. En olis halunnu tänne ketää, nyt haluisin olla vaa yksin. Yksin. No yksinhän mä oon porukoissakin, mut nyt haluun olla ihan oikeesti yksin. "Eleanor, mitä sä tääl jäätyneel rannal teet ilman takkii?", kysyy joku edelleen itsepintaisesti ja hänen askeleensa lähestyvät minua narskuvassa lumessa. En käänny. Jäässä ulkona, jäässä sisältä jäätyneellä rannalla, mikä sen valkoisempaa? Jäässä vaan. En mä halua enää tuntea mitään, näin on paljon parempi.

"Ella, kuulet sä mua?", joku sanoo jo aivan selkäni takana, mutta minä olen ja pysyn jäässä enkä sano mitään. Ei minun enää ikinä tarvitse sanoa mitään. Joku tarttuu minua olkapäästä ja koskettaa lämpimillä sormillaan mun poskea. En ole näkevinäni tai kuulevani ketään, mutta tunnen kaiken. Tunnen… En näe ketään, en halua enää itkeä enkä kokea mitään. Mä en itke, en itke… Kirottu kyynel valuu jonkun sormelle poskeani pitkin.

"Eleanor… ?", sanoo joku kysyvästi ja ottaa minut syliinsä. Ja siinä mä itken, vaikka mun ei olis pitäny. Miks mä en pysynykkään jäässä?

"Sinä haluat elää", vastaa joku äänettömään kysymykseeni ja nyt tunnistan äänen. En ollut aikaisemmin tajunnut, että sitä olin odottanut maailmanlopun alusta.

Elsia