Muurilla

Neito suruinen
seisoo muurilla
ja katsoo kauas,
jonnekin minne kukaan muu ei näe.
Huominen on sumuinen
ja tyhjät kyyneleet valuvat poskilla.
Pohjaton suru silmissään
neito katsoo miestä
joka kävelee hänen viereelleen.
Varjo on iskenyt miestä,
mutta tämä  katselee neitoa ja hymyilee.
"En näinä synkkinä päivinä toivonut löytäväni iloa."
"Mistä sinä olet sen löytänyt? Sillä minussa on siivet kuoleman."
"Sinä halusit kunniakkaasti kuolla, kaunis neito,
tai kuulla hääkellojen soivan vieressä kuninkaan.
Sääli hän sinua, 
suruista neitoa,
jonka vanhemmat kuihtuivat teidän ollessa vielä lapsi.
Mutta et toivonut sääliä,
toivoit hänen vastaanottavan sinun rakkautesi."
"Minä en kaipaa enää sääliä", sanoi neito ja lännessä varjot hyökkäsivät.
Mies otti neitoa kädestä huomaamattaan ja molemmat hiljaisuudessa
tunsivat pian pimeyden paenneen.
"Minä en anna sinulle sääliä, neito. Sinä olet kaunis 
äläkä torju säälivän miehen hyviä sanoja tuomion varjoissa.
Ja minä rakastan sinua, valkea kaunis neito!"
Neidon sydän pyörähti ja aurinko paistoi silmistään.
"En tahdo enää kuoleman lauluja 
lainkaan kuunnella. 
Tahdon puutarhan
kauniin ja kukoistavan.
En tahdo enää olla kuningatar."
Mies nauroi. 
"Hyvä, sillä minä en olekaan kuningas.
Ja jos te suostutte oi jalo neito,
otan sinut puolisokseni!"
Neito hymyili,
ja mies suuteli
neitoa muurilla. 

Omistus Eowynin ja Faramirin tarinalle, joka on uppoutunut mieleeni ikuisiksi ajoiksi.

Elsia