Pieni tyttö hymyilee
Hän katsoo ryhmäläisiään pitkässä koulun ruokapöydässä, mutta ei ajattele mitään. Katselee vain, kun kaikki syövät ja puhuvat, nauravat. Keskustelu menee hänen päänsä lävitse, hän ei kuule mitään, antaa vain sanojen lipua ohitse, muistaa vain, että toiset hymyilevät ja nauravat. Joku sanoo hänelle jotain hänen oikealla puolellaan ja hän kysyy Mitä, sillä hänen täytyy herätä surullisesta, sumuisesta maailmastaan.
Eiks sul oo nälkä Neta kysyy ja katsoo lautasellani olevia kinkunpaloja. En, ei mul oo nälkä tyttö vastaa ja nousee koska kaikki muutkin nousevat. Sisällään hän tuntee pienen tytön itkun eikä pysty vaientamaan siitä, mutta yrittää ankarasti. Taas hänet on jätetty piirin ulkopuolelle, jälleen kerran kukaan ei kuunnellut häntä vaikka hän yritti sanoa jotain.
Hän vie lautasen pinoon niin kuin kaikki muutkin ja odottaa niitä, joita hän haluaisi kutsua ystävikseen. Ystävät menevät vähän häntä edelle, mutta hän tietää että he olisivat huolissaan jos hän katoaisi pidemmäksi aikaa – ehkä.
Yllättäen joku törmää häneen portaissa. Anteeksi, anteeksi se pyytää niin aidosti että hänen sydäntään sattuu. Minne oot menos niin vauhdilla se kysyy ja hän vastaa että hissantunnille. Mul on fyssaa. No toivottavasti meil on joku sama kurssi ens jaksos nii törmäiltäs useemmin se sanoo ja hymyilee leveästi ja heilauttaa kättään ja kipaisee portaat ylös eikä sitä enää näy.
Sisällään hän tuntee pienen tytön hymyilevän – ja leveästi pitkään aikaan.
Toivo paremmassa huomisessa.