Taas yksi Tuhkimo-tarina lisää
Nyt elämä tuntuu joltain sadulta – vähän niin kuin siltä, jossa Tuhkimo rakastuu prinssiin ja monien vastoinkäymisten myötä he saavat toisensa. Joskus luulen, että tää on vaan jotain ihanaa unta, joka tuntuu liian todelliselta. Ja tietysti mä pelkään, että joku katselee vierestä ja herättää mut todellisuuten sitten, kun olen jo ihan satavarma, että ehkä tää sittenkin voisi oikeasti tapahtua mulle. Tää poika, jonka kanssa seurustelen, on aina ollut lähellä, mutta kuitenkin liian ulottumattomissa. Me ollaan oltu joskus pieninä leikkikavereita, mutta siinä välissä – alakoulu-iässä – ei edes olla tiedetty toistemme olemassaolosta. Meillä on aikalailla samat mielenkiinnon kohteet: musiikki, uskonto, ulkoilu, ja tietenkin melkolailla sama kaveripiiri.
Hassua on vaan se, että jos mulle oltais kuukausi sitten tultu kertomaan, että parin viikon päästä me kaks seurusteltais, niin olisin käskenyt suksimaan suohon. Ei me olla oltu ikinä mitään muuta kun kavereita.
Kaikki alkoi varmaan siitä, että tämä kyseinen poika eros sen entisestä tyttöystävästä. Mä olin ehkä ensimmäinen ihminen, jolle se kerto asiasta. Kun kuulin, että se tyttö oli jättänyt mulle tärkeen ihmisen, mut valtas epätodellinen tunne. Mitä ihmettä!? Ne oli ollut jopa kihloissa ja nyt se likka sitten vasta kertoi, ettei ollut valmis niin pitkään ja vakavaan suhteeseen. Mä tietysti lohdutin sitä poikaa, ja olin aidosti pahoillani. Seuraavana yönä en saanut sitä pois mielestäni, näin jopa unta, että me suudeltiin. Siinä vaiheessa tunsin pientä häpeää.
En oikein osaa sanoa, miten kaikki tapahtui. Seuraava viikko meni hujauksessa ohi ja sitten ainoa asia minkä mä tiesin sinä viikonloppuna, oli se, että mä rakastin sitä poikaa. On hankala selittää mistä kaikki sai alkunsa, kun en itsekään tiedä. Mutta, niin… Nyt mä olen ainakin onnellinen.
Saattaa kuulostaa kliseiseltä ja kuluneelta, mutta sanonpahan kuitenkin. Rakkaus on odottamisen arvosta, ja se tulee sitten kun sen aika on! Ja nyt oli oikea aika mulle, Luojan kiitos. Oon yrittänyt tajuta, että mitä niin hyvää mä olen tehnyt, että Jumala suo mulle tällasen mahdollisuuksen? En ikimaailmassa olisi uskonut, että olisinkin näin onnellinen. Mutta, niin kun oon todennut jo aiemmin ittekseni, Jumalan tiet on tuntemattomat. Koen vaan olevani kamalan siunattu kun saan koekea jotain näin hienoo!
Ja kaikki tapahtui vielä, kun luulin etten pääsis ikinä yli siitä toisesta, aiemmasta pojasta. Nykyään mä en edes ajattele sitä, se on ollutta ja mennyttä.
No, toivon vaan… tai oikeestaan tiedän, etten ole ainoa, joka saa kokea jotain tällasta. Olkaa ihmiset onnellisia sitten kun sen aika tulee! Ja se tulee kyllä, vaikkei aina siltä tuntuis!
Perhosia vatsassa, punotusta poskilla, jaloissa levoton tunne,ja sydämessä kaipuu sen yhden tietyn luokse - tältä musta on tuntunut viimesimmät kaksi viikkoa. Enkä vieläkään pysty käsittämään, että tää tapahtuu nyt ihan oikeasti. Siis mulle - sille samalle tytölle, joka vielä kolme viikkoa sitten harmitteli sitä,kun kukaan ei välittänyt, ja ajatteli, ettei ikinä löytäisi ketään, joka voisi paikata kaikki haavat sydämessä. Sille samalle hupsulle tytölle, joka oli jopa menossa mukamas jonnekin nunnaluostariin, kun elämä potki takamukseen. Sitten, ihan niin kuin woosh! Kaikki muuttui!