Kaupunkijääkäri

Kolmen kuukauden jälkeen
saavun tietokoneen luokse
sanojen ja ajatusten äärelle.

Mukanani puolueeton todistaja
Gioachino Antonio Rossini
ja hänen 1800-luvun ajaton musiikki.

Käteni ovat edelleen kylmät
kuten ennenkin
mutta sydämeni
ei ole enää lämmin
kuten vielä silloin 
joskus.

Olen jollakin tavalla muuttunut 
en enää välitä
kaikesta niin paljon.

En pelkää enää
että naiseni jättäisi minut
sillä olen sen jo kokenut
painajaisissani.

En pelkää menettää tajuntaani
humalassa Roballa.

Minua ei ahdista herätä pyörtyneenä
lumiloskan ja katuhiekoituksen päältä
kauluspaitasillani
kuset housussa.

En tunne paljoakaan myötätuntoa
kuolleita kohtaan
olipa syy poistumiseen
ollut mikä tahansa.

En osaa muuta kuin ihmetellä
miksi asiat taistelevat minua vastaan.

Ihmettelen kipeää peukaloani
särkeviä hampaitani
ruhjoutunutta huultani
elämääni
joka ei tunnu kulkevan janana
vaan pikemminkin hetkinä
jotka ovat tunteiltaan melko samanlaisia.

En osaa selittää elämääni
mutta se ei ole enää mitenkään suunniteltua
tai itseni arvostamaa.

Se vain muodostuu päivä kerrallaan
asioista
joista tulee muistoja
joista puhun 
tai jätän puhumatta.

Olen ollut armeijassa
nuo kolme kuukautta
jolloin en ole kirjoittanut sanaakaan.

Olen nuo kolme kuukautta 
rakentanut räjähteitä
opetellut miinojen kaivamista
niiden käyttöä ja raivaamista.

Olen ampunut suomalaisella rynnäkkökiväärillä
satoja laukauksia
kohti olematonta vihollista
joka tuntuu sittenkin olevan
minun oma elämäni.

Olen syöksynyt
tehnyt sivuttaissiirtymisiä
ja opetellut mahdollisimman rypyttömän vuoteen tekemistä.

Olen antanut itsenäisyyteni
yksityiselämäni
ja jopa luovuuteni kohtalon
Suomen puolustusvoimien haltuun.

Olen vaihtanut klassisenmusiikin
tahtimarssiin ja käskyihin.

Aloitan nyt päiväni silloin
kun vielä hetki sitten
olisin ne lopettanut
johonkin sekavaan mutinaan
tai humalaiseen riitaan
vihaiseen sanattomuuteen.

Ja jos vielä tämän vuoden alussa
ihailin Etelä-Helsingin kauniita jugendtaloja
niin tänä päivänä
tuijotan Muonituskeskuksen katonrajaa
niska kauluksessa
liikkumattomana
levossa
tai asennossa
parhaillaan taukopaikalla.

Poltan silloin kun voin
mitään en enää saa
se on mennyttä elämää
joka jo kohta
taas alkaa
erilaisena kuin ennen.

En tiedä millaista kaikki on sitten
kun katselen reservin aurinkoa
hämmästynein silmin
ja näen sieltä vain oman elämäni
ja sen tavan 
millä sitä milloinkin elän.

Harri