Nokkahaukikuningas

Syötyäni torilla lautasellisen friteerattuja muikkuja huomasin, että vatsassani tuntui jotakin erikoista vilskettä. Vaikutti siltä, että nuo kuolleet kalat olisivat saaneet vatsani hapoissa uutta elämänintoa ja uimishalua. Kiireisesti päätin ottaa askeleet kohti meren rannassa sijaitsevaa kerrostaloasuntoani, jota ennen käytettiin mitä luultavimmin terapeuttisissa tarkoituksissa työtiloina. Talo oli yli sata vuotta vanha ja sitä myöten hissikin oli varsin antiikkinen. Pelkäsin kuitenkin käyttää rappusia, sillä olin vakuuttunut, että mahdollisesti uuden elämän saaneet muikut saattaisivat valahtaa housuihini sätkimään ripeiden liikkeitteni johdosta. Niinpä ryin hermostuneena hissin oven auki ja painoin nappulan kolmanteen kerrokseen, jossa olin asunut jo jonkin aikaa.

Hissi alkoi liikkua erittäin hitaasti. Katselin peiliin ja näin, kuinka kasvoillani, ihoni alla, liikkui jokin kovakuoriaista muistuttava olento. En ehtinyt ajatella asiaa kovinkaan pitkälle, kun yhtäkkiä rappukäytävän jokaiselta yhdeksältä kerrostasanteelta kuului samaan aikaan sama käskevä huuto: harasta! En ymmärtänyt käskyä, mutta pelästyin valtavasti, sillä kerrostasanteilla ei näkynyt ketään. Pian sama huuto kaikui jokaisen yhdeksän kerrostasanteen jokaisesta neljästä hopeisesta postiluukusta. Huudon jälkeen luukut alkoivat läpättää, kuin lepakon siivet sen lentäessä.

En voinut pelätä liikaa, sillä kyseessä oli kuitenkin minun kunniani, jota ei voinut tahrata elävien muikkujen sotkuilla. Katselin kenkieni kärkiä, imin kieltäni, hieroin sänkeäni, suljin silmäni ja pian hissi oli kaikesta metelistä huolimatta tilaamassani kerroksessa. Kaivoin avainnipun taskustani, mutta silloin törmäsin siihen ikävään tosiasiaan, että minulle oli kertynyt noin kaksikymmentä avainta lisää nippuuni enkä jostain syystä tunnistanut niistä ensimmäistäkään. Tungin sattumanvaraisesti yhden avaimista oveni avainpesään ja väänsin. Avain katkesi ja jäi pesään sisälle. Tunsin, kuinka muikut nauroivat, lauloivat ja hyppivät vatsani pohjalla ivallisesti.

Yllättäen kotioveni aukesikin ja ovella seisoi minun rakas äitini, joka kysyi minulta jotakin yllättyneen näköisenä. En saanut sanoista selvää, sillä olin mitä ilmeisemmin menettämässä järkeni tai ainakin kuuloaistini. Juoksin hirvittävää kyytiä vessaan ja heitin pylväskäytäväämme kaikki päällysvaatteeni. Suljin vessan oven, istahdin pöntölle ja vapautin kalat. Toimenpiteen tehtyäni vilkaisin pönttöön ja ihmeekseni siellä ei uiskennellutkaan lukuisia pahankurisia muikkuja vaan pöntön pohjalla oli yksi ainoa kala. Se oli pitkulainen, hopeakylkinen ja sillä oli pitkä terävähkö nokka, josta paistoi terävät hampaat, kuin jonkinlaisessa sahassa. Kalalla oli hohtava kruunu päänsä päällä ja se iski minulle silmää hymyillen kalamaisen viekkaasti. Kesti useita päiviä ennen kuin oivalsin, mitä vatsassani oli sinä iltapäivänä tapahtunut.

Harri