Kosto

Kuuset humisevat hiljaa
laulamalla yötuulen kuiskeessa
metsässä kuolleessa.

Pimeyden varjoista
nousee kaiuton ääni
kuoleman rumpujen.

Rytmi lyö, 
kerran, toisenkin,
tahdissa elämän.

Salamat kulovalkeat
säestävät tahtia,
kasvattaen itsensä
kuoleman mahtia.

Myrskyn ovet aukeavat;
suoraan pedon kurimuksesta
nousee pieni tyttö
- haudan vakaa.

Läpi aikojen matkannut on hän,
laineilla tuonelan joen,
viimeisellä etapilla
sielujen kuolevaisten,
ratsastanut.

Tyttö liitää pitkin linnunrataa,
kohti kylää pientä.
Laudat ovat eessä ovien,
lahonneet ovat katot
veristen kotien.

Verellä on velka maksettu
unohdettu asia uudistettu,
rukoukset on perheen väen kuultu
ja niihin on myöskin vastattu.

Tyttö saapui takaisin
omaan maahansa
maksamaan verivelkaansa
pedolle sinisilmäiselle.

Jenni