Bambu
Bambuni ei tarvitse elääkseen kuin hengitystä ja auringonvaloa ja vettä. Se on täyttänyt lasipurkin juurillaan ja kasvattanut lehtensä vasten ikkunalasia. Bambuni pahimmat viholliset ovat sälekaihtimet ja pandat.
En laita verhoja kiinni edes kesäisin, vaikka herään usein auringonnousuun.
Auringonnousuun heräämisessä ei ole paljoakaan hohtoa. Silloin on liian aikaista, herätessä on ikävä ja hikinen olo.
Mutta kerran olin ylhäällä vielä aikaisemmin. Olin lähdössä matkalle. Katselin vaalenevaa taivasta ja join vettä, ikkunasta tuuli sisään. Aurinko nousi puiden takaa ja valot ja varjot liikkuivat tehden keittiöstä toisenlaisen paikan. Yksinolo ja väsymys olivat äkkiä jotain kaunista.
Aikaisin aamulla kaikki, aivan kaikki on vielä mahdollista. Muut ihmiset ovat vasta toiveita ja odotuksia, unet ovat vielä lähellä. Maailma on valoa ja tuulta.
Olisi ehkä helpompaa jäädä siihen hetkeen, upottaa juuret veteen ja hohtaa auringossa. Uneksia vuorista ja kukkimisesta.
Elämä olisi aina tapahtumaisillaan.
Minä olen pelkuri.
Omistettu Mothille. Vaikka tätä vääntäessä kuuntelinkin kaikenlaista (mm. Sonata Arcticaa, uskokaa tahi älkää) niin ilman Kate Bushin Aerialia tätä tekstiä ei olisi. Kiitokset myös Cathille, vaikkei se olekaan lukenut tätä loppuun asti.