Väsyneet pelot

rakasta, rakastele minun vikojani
kunnes niillä on peittämätön lempeytesi
milloinkaan en rukoilisi paljasta kuolemaa
irroittavan minua, sinusta

haluan vain sinun tietävän
miltä tuntuu kun mieli ruhjottuna
yrittää pitää kiinni jostain elämänarvoisesta

kuuletko sanojeni läpi
kuinka katkeruus kiteytyy sisälläni
huokuu ulos itseinhona ja -tuhona
näitkö sinä kuinka oksensin vessassasi
henkistä pahaaoloani, fyysisessä muodossa

väsyneet pelot pesiytyvät valkoisiin helmoihini
rakentavat turvapaikkaa syliini, vaieten
minä hain uusia sanoja elämääni, kappaleita
tarinan alkuja, joista hetken sitä teit tosia

Et sinäkään voi repiä kulissiverhoja.

Edith Palmunen