Jääkiekkoa ja hautakiviä
Joka puolella näkyi vain kivisiä merkkejä, joista jokaisessa yhden syntisen nimi erilaisin saattelusanoin. Yhden merkin kohdalta nousee ilmaan leipuri, toisesta klovni, kolmannesta poliisi. Silti joka puolella oli hiirenhiljaista. Ilmassa leijuu satoja läpikuultavia hahmoja, joiden silmissä on varovaisuus. Heidän joukossaan on myös isäni, jolle maailman menot olivat liikaa. Kukaan ei hymyile.
Kävelin sorapolkua, joka kulki hautausmaan poikki. Urheilukassi painoi olkaani vasten. Olisin tahtonut poiketa isäni haudalla, mutta kotona odottivat kotityöt ja läksypino. Polku tuntui jatkuvan ikuisuuden. Potkin soraa, joka oli väritetty ruskan lehdin. Luistimet painoivat kassissa ja istahdin hetkeksi lepäämään yhdelle hautausmaan lukuisista, punaisista penkeistä. "Varo, varo, varo.. Kuole, kuole, kuole..", kuulin äänen, joka kantautui joka puolelta kaikuvana. Hätäännyin ja lähdin juoksemaan kohti hautausmaan porttia, mutta se oli lukittu. Aita oli tarpeeksi matala hypättäväksi, joten nakkasin kassin aidan yli ja loikkasin itse perässä. Juoksin kotiin niin lujaa kuin uupuneilla jaloilla voi juosta.
Aamulla herätessäni olin yltä päältä hiessä. Olin kuullut unessa saman äänen kuin eilen hautausmaalla. Huomasin kellon olevan jo liikaa ja puoliunessa ruokin papukaijan, liskon, rotat ja käärmeet, jokaisen eri ruualla. Joinain aamuina saattoi käärme saada rotan ruokaa tai lisko papukaijan. "Robinsson nyt ylös!", huusin veljelleni, mutta sain vastaukseksi vian papukaijan kummastuneen katseen. Samalla hetkellä veljeni saapui vihreään, eläimiä pullollaan olevaan huoneeseen. "Minusta tuo lintu on ollut hereillä ties kuinka kauan", veljeni sanoi. "Sori Hene", mutisin vetäessäni takkia päälleni ja asetellessani kuulokkeita korvilleni. Hyppäsin vanhan, vihreäkeltaiseksi maalaamani pyörän päälle ja kiirehdin kohti taas yhtä tuomionpäivää.
Kolmannella tunnilla ollut koe osoitti taas keskittymishäiriön inhottavuuden. Tunneilla olin värkännyt omiani koko ajan, eikä kotona lukeminenkaan tuottanut tulosta. Edessä olisi vielä monta pitkää tuntia. Seisoskelin taas yksin nojaten seinään, mutta niinhän se oli joka välitunti.
Koulun jälkeen kiirehdin kotiin, tein ruuan, otin luistimet ja olin taas menossa. Edessä olisi kaksi tuntia rankkaa harjoitusta kahden metalliterän päällä mustaa esinettä kepillä sohien. Poikien kanssa pelaaminen on rankkaa, mutta rakastan sitä. Pojat hyväksyivät minut joukkoonsa, toisin kuin tytöt.
Harjoitusten jälkeen lähdimme poikien kanssa hetkeksi vielä nuorisotiloille juttelemaan. Tilat sijaitsivat lähellä koulua. En tykännyt paikasta yhtään. Värikkäät seinämaalaukset hyppivät silmille ja joka puolella parveili ihmisiä. Liukenin paikalta melko nopeasti, sillä tuskin sitä kukaan edes huomasi. Löntystelin kotiin mieli maassa. En jaksaisi kuunnella kotona huutoa kotitöistä ja eläinten sotkuista. En tiennyt, jaksaisinko enää edes huolehtia niistä. Eläimet olivat kuitenkin ainoa asia, josta sain voimaa jatkaa eteenpäin.
"Hei Hene!", huikkasin veljelleni saapuessani kotiin. Annoin eläimille ruuat, siivosin häkit ja leikin niiden kanssa. Hene tuli luokseni ja kysyi: "Olet ollut jotenkin maassa. Miksi aina huudatte äidin kanssa?". En osannut vastata, en vain löytänyt sanoja. Istuin sohvalle ja pyysin Henen viereeni. Otin hänet syliin ja halasin. Pieni kyynel valui poskeani pitkin, mutta Hene pyyhki sen pois. "Älä itke. Kaikki on hyvin", hän sanoi ja hymyili. Tunsin, kuinka kyyneleet kirjoittivat poskilleni sanan "varo".
Viikot kuluivat, päivät vaihtuivat. Pelkäsin jokaista päivää. Pelottavat viestit päässäni ja kasvoillani jatkuivat. Eräänä syyskuun kylmänä iltana, kun olimme normaaleissa keskiviikon harjoituksissa, kaikki muuttui todeksi. Harjoittelimme taklaamista kaukalon reunaa vasten. Mustahiuksinen ja sinisilmäinen Pete oli parinani, niin kuin melkein aina. Oli minun vuoroni taklata ja Petelle kaikki tapahtui liian nopeaa. Hän ei tajunnut, että olin jo tulossa kohti häntä, vaan kaatui ja löi päänsä pahasti kaukalon reunaan. Kypärä lensi päästä ja Pete vain makasi maassa kalpeana. Luistelin hänen luokseen ja kumarruin maahan. Yritin läpsiä häntä naamalle, mutta Pete ei herännyt. Kaikki oli mennyttä. Valmentajamme soitti jonnekin, mutta en tajunnut mitään. Olin uurteisella, värittömällä jäällä polvillani ja itkin. Joku tuli viereeni ja lohdutti. Joku vei kotiin ja peitteli sänkyyn. Makasin koko yön valveilla. Syytin itseäni kaikesta.
Peten elämä oli mennyttä. Sairaalaan hänet vietiin, mutta ikinä hän ei sieltä elävien kirjoissa pois tullut. Yritin jatkaa elämääni, mutta ote lipesi. En jaksanut välittää mistään. Unohdin kaiken tärkeän. Valmentajamme kielsi minulta jopa pelaamisen siihen asti, että olisin taas paremmassa kunnossa. Koulussa kävin ja kokeisiin yritin lukea. Numerot laskivat ja opettajat huolestuivat. Kaikki jättivät minut silti rauhaan.
Hautajaisaamu koitti yhtä ankeana kuin muutkin lokakuun aamut. Puin päälleni mustan, repalehelmaisen mekon ja kiinnitin hiukseni taakse pinneillä. Pete oli aina sanonut, että olen kaunis se mekko päällä. Hän opetteli jopa laittamaan hiukseni samoin kuin ne nyt olivat. Sain mekon Peteltä lahjaksi, koska tarvitsin siistit vaatteet jääkiekkojoukkueemme juhlatilaisuuteen. Kun katsoin itseäni peilistä, peiliin piirtyi risti ja sen sisälle nimeni. Säikähdin ja käänsin pääni pois. Samalla hetkellä äitini astui sisälle huoneeseen, katsoi minua ja käveli hitaasti pois.
Kirkossa istuin muiden joukkueen poikien keskellä ja itkin. Joku halasi ja yritti rauhoitella. "Kuole!", joku huutaa korvaani. Katson nopeasti ympärilleni, mutta näen vain sumeaa. Silmäni olivat täyttyneet kyynelistä, kun lähdimme kävelemään kohti hautaa. En halunnut vieläkään uskoa kaikkea tätä todeksi. Olin puristanut kädessäni koko ajan keltaista ruusua. Keltainen oli Peten väri. Hautakivi oli tummaa kiveä kultaisin kirjoituksin. En olisi tahtonut nähdä toista päivämäärä siinä laisinkaan. Se oli siinä liikaa. Kahdeksan tummapukuista miestä laski Peten hautaan rauhallisesti. Kävelin lähemmäs hautaa Anssin ja Jussin välissä, ruusu kädessäni. Kun ruusu katosi haudan syvyyksiin, tunsin selässäni tönäisyn ja horjahdin kohti haudan ammottavaa aukkoa. Pojat ehtivät napata kiinni käsistäni ja taluttivat pois. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta tiesin sen liittyvän jotenkin niihin kummallisiin ääniin ja viesteihin.
Viikko hautajaisten jälkeen laahustin taas harjoituksista kotiin. Keittiön puisella pöydällä oli kirje, jonka päällä luki nimeni, sama nimi, jonka olin nähnyt unissa piirtyvän hautakiveen. Löntystän huoneeseeni, heitän reppuni tumman päiväpeitteen päälle ja pomppaan itse perässä. Kuori näyttää vanhalta ja kuluneelta. Viesti on mitä karmivin. "Kyllä minä vielä onnistun. Kaikki luulevat, että seuraat isäsi jalanjälkiä!"
Talvi saapui aivan liian nopeaa. Ensimmäiset hiutaleet leijuivat maahan, kun kävelin suurten tammien välistä. Kolmannen suuren tammen kohdalta käännyin oikealle. Muistin reitin jo liiankin hyvin. Viides hauta vasemmalla ja tuttu nimi löytyy jälleen tummasta kivestä, kultaisin kirjaimin. Laskin havuseppeleen haudan eteen. Se kätki sisäänsä viestin, viestin kaipuusta ja ikävästä. Istuin haudan eteen ja itkin. En tiennyt, kauanko siinä olin, mutta yhtäkkiä Pete nousi ylös haudastaan. Hän oli läpikuultava ja puhui minulle rauhallisella äänellä: "Tule mukaani, rakas. Tarvitsen sinua taivaassa. Siellä sinunkin on parempi olla". Yritin juosta karkuun, mutta Pete tarrasi nilkoistani kiinni, enkä päässyt liikkeelle. Näkymätön käsi alkoi kirjoittamaan hautakiveen nimeäni ja tyhjästä ilmestyi puukko, joka viilsi käteeni yhden sanan, R.I.P. Yritin huutaa, mutta kukaan ei kuullut. Ääni takertui jonnekin, eikä tullut ulos. Kaikki pimeni.
Heräsin piipittävään ääneen. En tiennyt mistä ääni tuli, mutta tajusin olevani sairaalassa. Koko joukkue istui ympärilläni ja hurrasi kun silmäni aukesivat. Kaikki hyökkäsivät kimppuuni, kunnes hoitaja käski heitä rauhoittumaan. Kaikkea en tajunnut, mutta ehkä se oli tarkoituskin.
Koulutyönä kirjotettu, aiheena kauhu.