Oikea elämä

Miksi olin taas tässä tilanteessa? Istuin puukko kädessä omassa huoneessani ja kädessäni luki "i’m fine". Ymmärsin kyllä etten olisi saanut tehdä sitä, mutta en voinut ahdistuksen ryöpylle sisälläni mitään. Se valtasi mielen. Pää täyttyi ahdistavista kuvista. Mistä ne kuvat tulevat? Minne ne menevät?

Koulu oli alkanut jo monta tuntia sitten, kohta kai loppuisi. En minä sinne jaksanut mennä. Olin nukkunut liian pitkään. Eivät koenumerot jaksaneet kiinnostaa vaikka ehkä pitäisi. Peruskoulun viimeinen luokka oli vasta alkanut ja johonkin pitäisi yrittää päästä peruskoulun jälkeen. Mutta mihin? Taivaaseen missä kaikilla olisi valkoiset kaavut ja sädekehät? Sinne tahdoin tällä hetkellä eniten.

Miksi kaksi vuotta sitten epäonnistuin? Olin suunnitellut kaiken, mutta yhtäkkiä yksi lause muutti koko ajatuksen. Enhän tuntenut edes ihmistä, joka sen sanoi. Tai tunsin mutta en ollut ikinä edes nähnyt. Olimme netissä joskus jutelleet. Sillä hetkellä tajusin kuinka tärkeä tämä ihminen minulle on.

"Jos lähdet sinä, lähden minäkin", nämä sanat hän sanoi, kun soitti. Istuin pimeässä metsässä yksin. Kukaan ei tietäisi missä olisin, kukaan ei tietäisi miksi. Kaikki luulevat, että olen kunnossa. Olenhan aina hymyillyt, ollut kuten kaikki muut, ainakin yrittänyt. Mutta olenko onnistunut? Näkyykö minusta läpi ettei kaikki ole kunnossa? Osaanko enää nauraa kuten ennen?

Miksi edes elämäni on tälläistä? Miksi ahdistaa? Miksi on paha olla? Onko joskus tapahtunut jotakin mikä olisi aiheuttanut tämän? Ei, en usko. Olenko itse aiheuttanut tämän? Ei tämä ainakaan muiden syy ole.

Mistä se terapeutti silloin puhui? Mikä hänen luonaan oli niin ahdistavaa? Miksi ihmiset kyselevät niin paljon? Onko kaikilla muillakin mielessä yhtä paljon kysymyksiä kuin minulla?

Istuin. Kouluun voisin mennä viimeisille tunneille. Mitä selittäisin kavereille? Ehkä vain jäisin kotiin ja yrittäisin nukkua. Viime yön olin taas valvonut. En saanut nukuttua. Mietin miksi edes olin täällä? Lastenkoti, joka ei ollut koti laisinkaan. Olisin minä yksin kotonani pärjännyt. Miksei kukaan uskonut sitä?

Pari kuukautta sitten minut oli tänne tuotu. Äitini juominen oli riistäytynyt käsistä ja hän oli taas hakannut. Olin vain maannut maassa liikkumattomana. Minut oli kiidätetty sairaalaan, kuvauksiin ja osastolle. Entä jos äitini olisi erilainen? Olisinko silloin täällä? Olisinko samanlainen kuin muut, iloinen ja pirteä?

Kylkiluu oli murtunut. Nyt olen kulkenut pari kuukautta kipsi kehon ympärillä. En saisi rasittaa itseäni ollenkaan, ei se minulla onnistunut. Monesti koulun jälkeen menin juoksemaan, vaikka ohjeena oli että tänne pitää tulla heti koulun jälkeen. En jaksanut totella sääntöjä. Ei tämä paikka ollut minulle edes koti. Se oli vain paikka jossa nukuin, koska minua ei hyväksytty muualle. Ei minua hyväksytty tännekkään.

Olen vain pieni tyttö vailla paikkaa. Monesti mietin hyväksyisikö äitini minut, jos leikkaisin hiukseni niin kuin muilla tytöillä tai jos pukeutuisin niin kuin muut tytöt. Hiukseni ovat kuin pojan, lyhyet ja aina pörröiset. En jaksa pitää huolta ulkonäöstäni. Onko sillä niin väliä?

Jos olisin samanlainen kuin muut ja huolehtisin ulkonäöstäni kuuluisinko porukkaan? Vai onko kyse jostakin muusta? Terapeutti puhui joskus väärästä elämästä. Minun elämäni on vääränlainen. Hänen kuvauksensa oikeasta elämästä ei vastannut minua ollenkaan.

Joskus salaa ihailen ihmisiä, jotka osaavat iloita ja nauraa. Miksi minä en enää osaa? Johtuuko sekin väärästä elämästä? Johtuuko väärä elämä siitä ettei ole kotia? Toivon ihmisten luulevan että minun elämäni on oikeanlainen, kuten sen pienen tytön joka juoksee iloisena puistossa. Sen pienen viisivuotiaan tytön jonka silmissä välkkyy vain ilo. Mutta jos tytön silmiin katsoo syvemmälle niissä näkyy suru. En tiedä mikä tytöllä on, mutta toivon että hänellä olisi vain oikeanlainen elämä.

Niin monesti seuraan tämän pienen tytön leikkejä. Niin tein eilenkin, kävellessäni takaisin "kotiin". Pysähdyin istumaan hengästyneenä puiston penkille. Pieni tyttö juoksi iloisena kohti vapaita keinuja ja hyppäsi sen kyytiin. En nähnyt tytön vanhempia missään. Ei lähellä ollut kuin pari ränsistynyttä taloa. En voinut edes kuvitella tämän pienen tytön asuvan niissä. Seurasin tytön liikettä keinussa, ylös, alas.. Yhtäkkiä tytön ote lipesi ja hän tipahti. Katsoin hätääntyneenä ympärilleni ja tajusin olevani tytön kanssa kaksin puistossa. Juoksin itkevän tytön viereen ja katsoin hänen silmiinsä, silmiin joista ilo oli kadonnut. Tyttö lakkasi itkemästä ja sanoi ettei saa jutella vieraille. Niin tyttöni, jonka suru näkyy vain silmissä juoksi pois, kohti niitä ränsistyneitä, vanhoja kivitaloja. Oliko hänen elämänsä sitten oikeanlaista?

Monet kehitysvammaiset nauttivat elämänsä pienistä iloista. He osaavat olla iloisia pienistä onnistumisista. En minä hihkuisi riemusta jos olen sitonut itse kengän nauhat tai jos saan itse astuttua ilman tukea pari askelta. Heille nämäkin asiat saattavat olla suuria. Onko heidän elämänsä sellainen kuin pitäisi? Pitäisikö kaikkien olla heidän kaltaisiaan?

Monesti etsin oikeanlaista elämää ihmisistä. Olen yrittänyt miettiä lastenkodin jokaista ihmistä, mutta kenenkään elämä ei vastaa täysin oikeanlaista elämää. Koulussa olen miettinyt katsoessani ihmisiä, mutta kaikkien heidän silmissä on jotain. Toisilla se on pelkoa, toisilla surua.

Katsoin ulos ikkunasta ja tajusin toisen minun ikäiseni tytön kävelevän takaisin lastenkotiin. Kouluun en siis enää voisi mennä. Tyttö nukkui samassa huoneessa kanssani. Hänenkään elämänsä ei ollut oikeanlainen, niinhän ainakin itse sanoi. Tyttö käveli huoneeseen, moikkasi ja istui sängylle.

Katsoin tytön silmiin. Niissä ei ollut pelkoa, eikä surua. Niissä oli jotain muuta. Niissä oli ymmärrystä.

Juttelimme tytön kanssa oikeasta ja väärästä. Hän sai silmäni avattua. Oikeanlainen elämä pitää löytää, kenelläkään ei ole sitä syntyessään. Kaikilla oikeanlainen on erilainen kuin muilla. Jokainen on erilainen.

iipee