Polku
Ensimmäistä kertaa elämässäni kävelin kohti hautausmaata. Kohti kahta hautaa joilla en ollut ikinä käynyt. Polku, jota pitkin kävelin oli kuoppainen ja mutkikas. Kun kävelin polkua pitkin yritin miettiä elämäni hetkiä. niitä pieniä ilon pilkahduksia ja suuria suruja.
Edessäni näin tiheän pusikon. Jäin kiinni yhteen oksista. Muistin hetket kun äiti teippasi minut kiinni sänkyyni, teippasi suuni kiinni ja potki. Potki ja hakkasi. Siitä ei tullut loppua. Välillä näin puitten raoista pientä valoa. Tämä valo oli kuin tätini. Lohduttamassa ja auttamassa. Tätini luona olin niin paljon ajasta. Tätini oli kuin toinen äitini, ainoa äitini. Oikeaa äitiä minulla ei ollut, eikä isää. Kuka on isä? Miksi kaikki muut tarhassa puhuivat mitä olivat tehneet isänsä kanssa? Onko minulla sellaista? Onko se tuo ukko joka käy silloin saman katon alla kerran kuukaudessa täällä nukkumassa? Mikä se paikka on? Onko se se koti josta muut puhuvat? Hakataanko kotona? Onko se koti se turvallinen paikka josta aina kirjoitetaan? Miksei minulla ole kotia?
Yhtäkkiä polku päättyi. Eteen tuli iso puu ja sen ympärillä paljon pensaita. En päässyt enää eteenpäin. Sama tunne valtasi minut kun olin 5 vuotta ja oli se päivä jonka muistan aina:
Olin kotona kun mummoni tuli käymään. Mummo oli kalpea ja hiljainen. Käski minun vain istua autoon ja lähdimme ajamaan kohti kaupunkia. Kysyin mihin olemme menossa mutta mummo ei vastannut. Pieni kyynel valui mummoni poskea pitkin. Tiesin kyllä mitä itkeminen tarkoitti. Pahaa oloa. Mutta äiti ei antanut minun ikinä itkeä. Suuttui vain jos itkin.
Näin sairaalan. Tunnistin sen paikan heti. En olisi tahtonut sinne. En tiedä mikä siinä paikassa oli niin pelottavaa. Kävelimme sisään. Se matka tuntui ikuisuudelta. Mummoni sanoi tädin nimen. Tunsin kuinka sydän pomppasi kurkkuun. Kävelimme yhteen huoneista. Tunnistin tätini heti. Hän makasi yhdellä sängyistä kalpeana, kiinni letkuissa. Juoksin sängyn viereen ja itkin. Sen päivän jälkeen en tätiäni nähnyt.
Lähdin yrittämään eteenpäin. Oli jo pimeää enkä nähnyt eteeni. Pimeää oli myös yli vuosi tädin lähdön jälkeen. Ainoa asia jonka muistan oli mummolan pihalla oleva isokivi, jollaisen näin polun vieressä. Mummon kanssa istuimme aina kiven päällä ja puhuimme tädille. Ikinä en saanut vastausta. En vaikka kuinka huusin. Ikinä kukaan ei vastannut. Kouluun mennessä tajusin että en näkisi enkä kuulisi tätiä enää.
Saavuin sillalle. Silta huojui enkä meinannut pysyä pystyssä. Monta vuotta elämässäni oli huojuvaa siltaa. Tutustuin poikiin, en ikinä tyttöihin. Kuljin poikien mukana joka paikkaan. Yksi pojista oli minulle tärkeämpi kuin kukaan muu, Make. Make auttoi minut ainakin osaksi yli tädin lähdöstä. Skeittasin, parkourasin, lautailin ja tein kaiken tämän poikien kanssa. Äiti ei hyväksynyt sitä. Olisi halunnut että olisin kuin pieni prinsessa. Sellainen joka leikkii barbeilla ja nukeilla eikä pyöri ties missä ulkona. Mutta ei. En osannut olla sellainen kuin äitini tahtoi.
Näin pienen puun isomman rinnalla. Isompi puista oli ränsistynyt ja laho. Pieni oli sievä ja kunnollinen. Näin oli myös meidän perheessä kun sain pikkusiskon 8 vuotiaana. Irasta kasvoi sellainen kuin äiti tahtoi, mutta ei äiti jaksanut huolehtia Irasta. Minä laitoin Iralle ruuan, hoidin kun Ira sairasti ja siivosin kotona. Koulu meni yhä vain rankemmaksi ja kaikki oli rankkaa. Polku kaarsi ylöspäin, jyrkkään ylämäkeen. Sellaista oli elämäni monta vuotta, on vieläkin.
Partio toi elämääni pieniä ilonhetkiä, joskus jopa saatoin nauraa partiossa. Poikien kanssa oli silloin tällöin hauskaa, mutta en enää jaksanut nauttia mistään. Kaikki tuntui liian raskaalta. Pari vuotta sitten kesällä, kun olin 11 vuotta. Päätimme Maken kanssa lähteä kuvaamaan illalla yhtä skeittivideoa. Illalla kun Make tuli hakemaan minä olin laiska ja sanoin että lähdetään joku muu ilta. Päivällä olin loukannut ranteeni ja sitä yritin varoa sitten edes hieman. Make lähti sitten joihinkin bileisiin. Siellä joku oli antanut Makelle ”särkylääkettä”. Näin Maken seuraavan kerran sairaalassa ja lääkäri ilmoitti minulle, ettei toivoa enää ole. Maken lähtö oli kova isku. Yritin pysyä vielä jengissä mukana mutta turhaan, kaikki oli liian rankkaa.
Tuohon aikaan syömisongelmatkin lähtivät liikkeelle. Koko alku matkan oli nähänyt mustikoita ja puolukoita, enää niitä ei näkynyt. Ei näkynyt ruokaa minunkaan elämässä. Jotenkin syöminen aina unohtui. Jäi vähemmälle ja vähemmälle. Välillä kokonaan. Kun taas yritti syödä ei se onnistunut vaan kaiken oksensi. En uskaltanut hakea apua. En uskaltanut mennä sairaalaan.
Jengin matkasta tipuin aika tyystin. En vain ehtinyt kaikkialle, enkä jaksanut. Sitten, viime kesänä painajaiseni tapahtui. Taju lähti kesken yhden partiotapahtuman. Pari lähti sitten viemään terveyskeskukseen ja mitat olivat sen verran huonot että sisälle otettiin, pakotettiin. En olisi halunnut mennä sinne. Pyristelin vastaan mutta voimat loppuivat. Sairaalassa olo aika oli sekavaa. Itkin melkein koko 2 viikkoa. Letkut ahdistivat. En muista sieltä juuri mitään. Äidille sanoin etten tahdo sen tulevan sinne. Pelotti miten Ira pärjää äidin kanssa. Lopulta pääsin pois.
Sairaalan jälkeiset lääkärikäynnit pystyin välttämään aika hyvin. Eteeni tuli risteys. Piti valita poluista se helppo ja lyhyt, itsemurha tai pitkä ja hankala, elämä. Valitsin pitkän, elämän. Niin kävi myös poluillani. Asioiden käsittely oli auttanut hieman ja valitsin pitemmän reitin haudoille. Maken lähdön jälkeen elämä oli hankalaa. Ennen Make oli auttanut. Sinne sain mennä kun oli paha olla. Nyt ei ollut paikkaa minne mennä, olin yksin. Vanhemmat riitelivät yhä enemmän. Myös minun mustelmani isonivat ja määrä kasvoi. Kyllähän siitä aina joku kyseli, helppo oli selittää että kaaduin tai löin johonkin, ainahan minä olin mustelmilla ollut. Jotkut päivittelivät että olin laihtunut, osa osasi pitää suunsa kiinni.
Pari kuukautta sitten Jonttu astui kuvioihin. Kuin toinen polku vierelleni. Jonttu sanoi olevansa huolissaan ja tahtoi auttaa. Joskus silloin kun liikuin jengeissä Jonttu oli myös usein mukana. Jontulle pystyin kertomaan jotain tästä kaikesta, syömisongelmista ja muista. Jonttu pyysi menemään lääkäriin muttei pakottanut. Ilma Jonttua en välttämättä kirjoittaisi tätä. Ilman Jonttua en istuisi tässä. Ilman Jonttua en varmaan seisoisi koko tämän maankamaralla vaan leijailisin jossain pilvien päällä.
Täyskäännöstä elämäni ei ole vielä tehnyt, mutta pikkuhiljaa. Uskon että kaikki muuttuu vielä paremmaksi, ajanmyötä. Ehkä vielä jokin päivä selviän haudoille asti, itkemättä. Ehkä vielä joku päivä saan kokea oikean ilon ja rakkauden.
Kertomus tytön elämästä.