Toivo

On kosketuksesi kuin kuoleman kosketus, 
joka enteilee eilisen elettyjä erheitä 
täksikin päiväksi elettäväksi.
Et minuun enää katso,  niinkuin silloin ennen,
on suusikin kuivunut sanattomuuttaan umpeen.
Vain kaksi riutunutta runkoa olemme
kasvaneina yhteen.
Emme uskalla juuriamme enää irti riuhtoa,
repiä pois toisistaan,
palasiksi rikkoa.
Siis makaamme tässä hiljaa
ja toivomme päivän antavan meille enemmän yhteisymmärrystä.

Kati Hannila