Enkeliksi kutsuttu

"Olet varmasti enkeli, kun olet aina noin kiltti" oli hänelle kerran sanottu.
Vastaukseksi oli todennut vain, että "Eihän minulla ole siipiäkään".
Aina koettaessaan lentää oli hän pudonnut ja rikkonut itsensä.
Aina kun luuli löytäneensä jonku, joka hänet vierelleen huolisi saanut pettyä.
Huijatuksi oli tullut monet kerrat.
Rakkaudesta sokeana ei ollut nähnyt, ettei siitä taaskaan mitään tulisi.
Kuin lasienkeli nostettu hyllylle koristeeksi ja sitten vahingossa pudotettu.
Särjetty miljooiin palasiin.
Liimattu aina kasaan odottamaan vain seuraavaa pudotusta.
Kuitenkaan ei luopunut toivosta vaan koetti uudelleen rakastaa.
Joka kerran pudottuaan uskoi niitä sanoja.
Uskoi, että joku päivä he voisivat yhdessä olla onnellisia.
Turhaan uskoi.
Niin ei koskaan käynyt.
Koskaan ei tämä toinen oikeasti oppinut häntä rakastamaan.
vaan ei hän osannut lähteä ei.
Ei hänellä ollut sipiä, joilla lentää pois.
Vangittuna häkkiin, jonka itse rakensi.
Rakkaudesta, ilosta, pienistä onnen murusista.
Niistä hän rakensi häkin itselleen.
Kieltäytyi kuulemasta kuinka muut häntä varoittivat.
Antoi anteeksi kaiken vain niiden pienten hetkien takia.
Ei suostunut päästämään irti ennen kuin oli pakko.
Ei ennen kuin taas hylättiin.
Kolmannen ja viimeisen kerran hänet hylättiin.
Istumaan yksin pieneen nurkkaansa.
Silloin hän päätti, ettei enää tekisi samaa virhettä.
Repisi itsensä irti vaikka väkisin.
Murtaisi häkkinsä ja olisi vapaa lähtemään.
Vaan ei toinen häntä rauhaan jättänyt.
Kerta toisensa jälkeen tuli ja puhui kuin kaikki olisi hyvin.
Kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunut.
Sitä hän ei enää kestänyt.
Itki yksin.
"Miksei se vain jätä minua rauhaan"
Tahtoi pois.
Ei tahtonut, etää toista lähelleen.
Niin monta kertaa oli hän särkynyt.
Tahtoi vain unohtaa.
Vaan ei pystynyt.
Pakeni.
Kieltäytyi puhumasta tälle.
Esti toisen pääsyn luokseen.

Vaan eipä kuluut aikaakaan, kun taas ihastui.
Löysi tytön mielestään kauniin.
Tytön, jota halatessa tuntui kuin voisi jäädä siihen iäksi
päästämättä ikinä irti.
Hetken hän uskoikin, että voisi olla onnellinen.
Hetken leijui pilvissä.
Antoi itselleen luvan unelmiin.
Vaan nekin särjettiin.
Ei hän tytölle kelvannut.
Pojan olisi tämä halunnut.
Ei voinut ymmärtää hän.
Mitä pojilla on mitä hänellä ei?
Sattui tietä.
Tietää, ettei siitä koskaan olisi mitään tullutkaan.
Tiesihän hän sen aina.
Ei vain suostunut uskomaan, ennen kuin oli taas hajalla.
Itki tunteja putkeen.
Itki silmänsä turvoksiin.
Vaan ei se mitään auttanut.
Jossain syvällä ymmärsi hän kuitekin,
että omaa syytänsä se oli.
Mitäs loi haaveita jotka koskaan eivät toteutuisi.
Mitäs uskoi unelmiin jotka jo alussa tiesi mahdottomiksi toteuttaa?
Ei hän tyttöä voi syyttää ei.
Ihminen on sitä mitä on.
Ei ketään voi käskeä rakastamaan.

Ehkä vielä jonain päivänä.
Hän löytää jonkun.
Jonkun, joka hänetkin huolii
ja jonka hän huolii.
Jonkun jota rakastaa.
Ehkä hän vielä jonain päivänä saa siivet.

Kizu-Chan