Henki hengestä

Rakkaus ei todellakaan ole häntä varten.

Vasta istuessaan lattialla poikaystävänsä ruumiin vieressä hän todella oivalsi sen. Kunpa hän olisi tajunnut sen aikaisemmin, nähnyt selvääkin selvemmän, nähnyt metsän puilta, niin sanoaksemme.

Mutta ei. Joskus on opittava kantapään kautta, sen hän tiesi. Ja joskus on tehtävä samat virheet uudelleen että todella ymmärtäisi. Tai tehtävä ne samat virheet kolme kertaa. Tai viisi kertaa.

Tällä kertaa vaan hinta oli liian hieman kova vain hänen maksettavakseen.

Niinpä hän tarttuu poikaystäväänsä hartioista ja ravistaa. Läpsäyttää kasvoille. Kiroilee. Läpsäyttää uudelleen, tällä kertaa lujempaa.

Ei mitään.

Kuollut mikä kuollut.

Perkele.

Hän nojaa leukansa polviin ja kietoo kädet jalkojensa ympärille. Siinä hän istuu ja heijaa itseään edes takaisin.

Tietämättä mitä tehdä.

Stereoissa soi Metallican Enter Sandman. Hän hyräilee sen mukana.

"Hush little baby, don't say a word And never mind that noise you heard It's just the beasts under your bed In your closet, in your head"

Ja kääntää musiikkia kovemmalle.

Oikeastaan hänen tekisi mieli tanssimaan. Jonnekin ihan kunnon tanssibaariin, ei minnekään savuisiin hevikapakoihin.

Ja juuri kun hän nousemassa rahatilanteen tarkistamista varten, hän muistaa kuolleen poikaystävänsä.

Se tietenkin muuttaa asioita. Ei hän voikaan noin vaan lähteä. Hänen pitää ensin miettiä mitä tehdä.

Hän valahtaa takaisin lattialle. Hakkaa takaraivoaan takana olevan pöydän kulmaan.

Ajattele ajattele.

Paska.

Perkele. Saatana. Helvetti.

Mitä hän nyt tekisi? Soittaisi poliisille? Soittaisi ambulanssin? Soittaisi äidille? Soittaisi jollekin ystävistään?

Ajatellessaan mitä minkä tahansa soiton seurauksena tapahtuisi, hän hylkää kaikki edelliset vaihtoehdot.

Ja joutuu aloittamaan ajattelun alusta.

Ajatteleminen ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin luulisi. Häntä särkee päähän. Ja alavatsaankin sattuu.

Se häiritsee ajattelemista, se kipu. Hän kuvittelee nousevansa ja ottavansa puoli pakettia Panadolia. Mutta ei hän silti nouse. Ei hän jaksa.

Ajattele, ajattele.

Silloin ovikello soi.

Se vasta häiritseekin hänen ajatteluaan. Hän kääntää musiikkia kovemmalle jotta ei kuulisi.

Mutta ei se auta. Seuraavaksi joku rämistää postiluukkua.

Hän kääntää musiikkia kovemmalle ja kovemmalle, niin kovalle että se tuntuu kipuna korvissa ja sydämessä.

Mutta musiikinkin yli hän kuulee kuinka ovi potkaistaan sisään. Kaksi poliisia, mies ja nainen, tulevat sisään.

Hän vain istuu ja katsoo.

Naispoliisi tulee hänen luokseen, sanoo jotain mutta ei hän kuule. Sitten musiikkia laitetaan pienemmälle mutta ei hän silti kuule mitään. Vain huminaa ja sydämensä sykkeen.

Miespoliisi on jäänyt makuuhuoneen ovelle.

Silloin Anna tietää poliisin nähneen vauvan. Eikä hän kadu yhtään mitä on poikaystävälleen tehnyt.

Silmä silmästä, henki hengestä.

Tavataan helvetissä vitun kusipää.

kruzevo