Miten päädyin tähän?

Sivelen sileää pintaa sormenpäillä. Se on läpikuultava, melkein kaunis, jos niin voi sanoa vodkapullosta. Pitelen kaulasta kiinni. Pohdin. Lopulta kulautin suuren määrän kurkkuuni. Juoma polttelee kurkussa, se on niin vahvaa. Varastin sen illalla isän viinapiilosta.

Tähän sitten olen päätynyt.

Juomaan yksinäni puistoon. Vailla yhtäkään seuralaista. Tai olihan tämä pulloseni kaverina. Kuten useimpina päivinä nykyään. Tämäkin nurmi oli jo kulunut istumisestani.

Miksi olen tähän päätynyt?

Kenties en vain enää jaksa. Hukutan kaiken viinaan, kuten isäni. Ja yritän unohtaa säälittävän äitini joka hylkäsi meidät toisen miehen tähden. Toisen miehen, joka sattui olemaan kummisetäni. Sekin saatanan paskiainen kehtaa vielä käydä jokavuotisilla kakkukesteillä syntymäpäivieni aikaan. Hymyilee viattomasti, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.

Milloin tämä loppuu?

Sitä en tiedä. Varmaan sitten kun kuolema päättää päiväni. Mutta tiedän milloin tämä alkoi. 5.1.08. Päivä, jolloin kaikki meni päin helvettiä. Ainoa rakkaani jätti minut. Ei tahallaan, tai minun syytäni se oli. Hätistin vihoissani hänet pois. Äitini oli juuri lähtenyt pysyvästi. Kultani koetti vielä rauhoitella minua – puolustella häntä. Löin häntä kasvoihin ja heitin pois. Heitin hänet ulos, talvipakkaseen. Ja sitten muutaman tunnin päästä hänen äitinsä soitti että rakkaani oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Silloin tämä alkoi. Silloin vodkasta tuli paras ystäväni, rakastettuni.

Nousen ylös.

Olen päättänyt. Päättänyt että nyt tälle tulee loppu. Horjuen raahaudun syysilmassa kohti loppuani. Seison kaiteella. Pidän kiinni viileästä tangosta. Se on turvani tällä hetkellä. Ainoa turvani. Jos päästän irti Kuolema saavuttaa minut. Silloin tämä loppuu. Ja niin se loppui.

Liliah