Voisi jättää tekemättäkin

Kaikki, ei mitkään, jotkut asiat voisi jättää tekemättäkin.

Ei millään sinällään mitään väliä olekaan, ihan hyvä on, ettei herätä epäilyjä muissa ihmisissä. Mutta jos kaikkien mielestä olisi vain tavallinen nuori mies, herrasmies niin kuin isä joskus sanoo, olisi elämä helpompaa. Suurimmalla osalla kuitenkin on vielä mielessä entinen, kun olin vielä selkeästi näkyvissä outona, erilaisena, ylimaallisen pelottavana. Lapsena, jona tuomarikin minut näki antaessaan tuomiota. Kuulemma liian rajuista leikeistä.

Ei se ollut leikkiä, se oli raakaa todellisuutta. Kuka käski leikkiä metsästystä sairaan, tunnevammaisen lapsen kanssa? Ei osuminen ollut vahinko. Ei sekään ollut vahinko, kun naulasin vainajan päätä oveen isän nauraessa vieressä ja äidin itkiessä kauhuissaan sisällä. Ei siitä suurempaa tuomiota tullut, vaikka naapurit katsoivat pihoiltaan huutaen milloin poliiseja ja milloin jumalaa.

Ja sitten vankilaan, tai ei edes sinne, vain poliisien luo. Ja mitä siellä sanottiin? Ei oikein mitään. Äiti lähti heti pois. Ei ole sitäkään tiskikonetta enää sen jälkeen näkynyt. Meni varmaan sukunsa luokse, taivaaseen, tai mikä se paikka onkaan, mihin jotkut uskovat?

Kuitenkin, pian sen jälkeen kun olin tottunut kotona oloon ilman rääkyvää pikkusiskoa ja hermorauniota äitiä, tuli kutsu oikeuteen. Päädyin kahdeksi kuukaudeksi kuntoutukseen ja sitten pääsin takaisin. Ei niin lyhyt aika voinut olla kuin haitaksi terveydelle, joten tervehtymisestä ei ollut toivoakaan, kuten kuulin hoitajien minusta puhuvan. Olin kuitenkin lapsi, joka ei tullut toimeen ilman kotia, joten tässä sitä ollaan.

Metsästys on vieläkin intohimoni, asun samassa talossa, ja kuten sanottu, naapurit hieman vierastavat. On ihme kuitenkin, ettei kukaan ikinä todellakaan kiinnitä huomiota vieraisiini. Vieraisiini, jotka tulevat, kun olen ollut monta tuntia ulkona, eivätkä lähde ikinä pois. He lähtevät iltaisin kadulta mukaani, tietysti vaan, jos heille antaa rahaa. En ole ikinä ajatellut, että joku voisi kaivata kadonnutta katuhuoraa. Ei kukaan kaipaa. Ne saa helposti mukaan, ehkä liiankin. Mutta niiden löytäminen on paljon vaikeampaa. Niitä ei joka kadunkulmalla norkoile. Kun löytää yhden, pitää siitä kiinni ja vie sen kotiin, se on nautinnollista. Maksusta saa tehdä mitä vaan, tai niinhän se luulee, ilmaista se loppujen lopuksi kuitenkin on.

Kaikki, ei mitkään, jotkut asiat voisi jättää tekemättäkin. Se on kuin uudelleensyntymä. Toiselle loppu, toiselle uusi alku. Sairasta. Ei oma toimintani kuitenkaan, vaan se, miten näihin ihmisiin suhtautuu. Ne anelevat kuolemaa. Isä hymyilee vieressä ja taputtaa hyväksyvästi. Mitä hyväksyminen on? Sitä, että ihmiset katsovat hyvällä? Vai sitä, että he eivät kiinnitä huomiota tekemisiin? Toisen tekemisiin. Hyväksyntä on täysi mahdottomuus.

En hyväksy ketään. Se on ongelmallista. Mikään ei riitä. Ei edes se, että edessä makaa hengittävä olento. Ei ihminen, ei eläin, ehkä enkeli. Se katsoo anovasti silmiin, kun sille näyttää veistä. Ehkä jossain pilkahtaa saatana. Tai sitten se on sen toivon viimeinen esiintyminen. Onko kuolema väistämätön? Tai vaikka että voisiko olla kiltti, edes kerran? Jos päästäisi pelosta kiemurtelevan, riittämättömän olennon, vapaaksi? Kai se sitten oli jumalallinen herääminen. Siirryin pois edestä ja se lähti. Onnellisena se sanoi kiitos ja lensi ikkunasta. Kuiskasin sen perään anteeksi, sain vastauksen "ole hyvä", ja tajusin tehneeni väärin.

Ei enää ollut ketään. Ei ollut äitiä, ei isää, ei edes sitä kaunista olentoa, minkä uskon vielä hetki sitten maanneen voimattomana, ei ketään. Ja paskat. Hairahdus, tai miksi sitä pitäisi kutsua, saattoi olla kohtalokas. Kun katsoo ikkunasta ja näkee maassa elottoman hahmon, ei voi kuin nauraa. Kun katsoo ympärilleen ja näkee naapureiden järkyttyneet ilmeet, ei voi olla muuta kuin tyytyväinen tekemäänsä. Onnellinen koko elämänsä loppuun asti. Varsinkin kun tietää kuolevansa. Ei pian, ei heti, ei kohta, joskus.

Kuiskasin sen perään anteeksi, sain vastauksen "ole hyvä", ja tajusin tehneeni väärin. Lyhyehkö novellintapainen kirjoitelma äidinkielen tunnilta.

Maaorava