Ei koskaan oikeaa ajoitusta

Aloittamalla usein voi päästä asioiden juureen. Tämä, kun tahtoo olla
usein se lähtökohta, jolla asioiden kanssa päästään yhteisymmärrykseen
"Nyt tarvitsisi aivan oikeasti päästä toisistamme eroon" ja
laittamalla asiat vireille, olemme ottaneet asian loppuunsaattamisen
tärkeyden esille.

Asioiden saattaminen alkuun voi vaikuttaa varsin inhalta sillä
tuleehan tällöin myös esille vastuu niiden
loppuunsaattamisesta. Ns. asioiden, töiden kuin myös
projektiluonteisuuden harkinta vaatii lopputuloksen.

Vaan miksi on niin vaikeaa aloittaa? Hyväksyä projektiluonteisuus,
tehdä asioiden hyväksi tarvitsemansa ja antaa itselleen oikeus
epäonnistua? Kenties ainoastaan se, että pelkäisi oikeastikin
onnistuvansa, voisi osatakin asioita niiden tekemistä.

Miksi on niin vaikeaa antaa oikeus onnistua edes yhdessä tai toisessa asiassa?

Kun on jonkin selvyyden saanut aloittamisesta ja sen vaikeudesta, voi
seuraavat vaiheet aiheuttaa tenkkapoon loppuosuutta tehdessä

Entä jos ei olekaan enää kuin parista kappaleesta, parista lauseesta,
ellei parista ytimekkäästä sanasta kiinni, jotta kokonaisuus
loistaisi? Ei haluaisi luovuttaa, mutta voima ja tahto vain loppuu
tykkänään kuin olisi imetty loppuun.

Tällöin läheisimmistä tulee tärkeitä, sillä jos ovat hommassa mukana,
jakamassa taakkaa, antamassa aikaa. Kun ajallisesti voimavarojen
kertyminen ei ole sidottu aikaan, hetkeen, tapahtumaan niin se vie
pois askarruttavan asian, työn, tekemisen äärestä. Antaa
mahdollisuuden päästä löytää sanat, lauseet, kappaleet.


Vaan entä jos ei pääse alkuunkaan?

Taas näitä aivoituksia, mitä ny ollu lähiaikoina pyöriskellen jollei kieriskellen knupperossa. Aamun tuotoksia.

Corellamus an Daremus