Kun on kerran nähnyt

Raotan verhoa,
menneen meren.
Lasken elämäni vuosia,
hädissäni turhalle huokaan.

Miksi en näe,
tulevan toivoa,
valoisaa rantaa,
seesteisen aamun.

Kuin olisin hukkaan heitetty,
josta piti tulla jotain.
Häpeällinen osa,
joka ei sopinut mihinkään.

Missä ovat ne päivät,
kun maailma on minun.
Olenko itseni vanginnut,
jottei iloa enää ole.

Vapauteen olen kutsuttu,
harhaanko kuljen.
Liekö sellaista olemassakaan,
näin itkussa mieleni murjon.

Tiedänhän herkkänä altistun,
kirkkauttas en voi kiistää.
Ikuisesti omanasi sittenkin,
haavoissain valveil oon.


Mennyt ei aina anna tilaa tulevalle. Huolettomuutta ei saa takaisin, kun on kerran nähnyt.

Marian