Pihakoivu

Uuden aamun saapuessa herään ja venyttelen hiljaa. Katson maailmaa ympärilläni ihmetellen sen vauhtia. Heräsin juuri, ja jo ihmiset ympärilläni kiirehtivät kuin yrittäen saada ajan kiinni. Eihän se ole mahdollista, aika kulkee kaikkea muuta nopeammin, voinhan katsoa minne vain ja tiedän ajan koskettaneen siellä jo hetkeä ennen kuin voin mitään nähdä. Joskus katson tähtiä ja tiedän niiden olevan jo kaukana muualla. Joskus kauan ennen minua, ne kyllä olivat siellä missä ne näen, mutta eivät enää. Edes valolla ei ole mahdollisuuksia aikaa vastaan, aika koskettaa kaikkea ennen kuin huomaamme, ilman että kukaan näkisi sen liikkeitä.

Aamun edetessä ja lämmön vähitellen tasaantuessa karistan väsymyksen harteiltani ja puen ylleni ne samat vihreät vaatteet joista minut on opittu tuntemaan. Ihmiset ympärilläni jatkavat toimiaan, kiireiltään harvoin edes pysähtyen. Mihin he olivat menossa? Mikä paikka oli niin tärkeä, että sinne pitäisi päästä millä hinnalla tahansa niin pian kuin mahdollista? Ihmiset eivät tienneet tätä itsekään, he vain etsivät ikuisesti, yrittäen ehtiä kaikkialle, löytää jonkin ratkaisun ennen kuin olisi myöhäistä. He kulkevat turhaan; Olen ollut paikallani koko elämäni ja silti nähnyt enemmän kuin useimmat ihmiset. Loputtomasti he ovat etsineet koskaan mitään löytämättä. Mikä heitä ajaa eteenpäin?

Aamun lopulta väistyessä päivän tieltä tunnen auringon lämmön täyttävän minut ja viimeisetkin väsymyksen merkit katoavat nopeasti. Päivät kuluvat niin nopeasti nykyään, tuntuu kuin vasta olisin herännyt, eikä iltakaan tuntunut olevan enää kaukana. Joskus oli ollut toisin, päivät olivat olleet pitkiä ja kokemuksia täynnä. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa silloin, joka aamu sai olla onnellinen herätessään ja vielä päivän aikana saattoi joutua kuoleman omaksi. Mutta jos sai pitää henkensä, niin silloin sai kokea aina uuden päivän, ne olivat kaikki yksilöllisiä. Sittemmin elämä oli vakiintunut ja muuttunut varmemmaksi, päivistä tuli kaikista samanlaisia. Siitä eteenpäin olen nähnyt kuinka ihmiset tekevät samat teot aina uudelleen kunnes kuolevat ja joku toinen astuu heidän tilalleen. Olen nähnyt niin monen virheen toistuvan, etten enää usko kenenkään niistä mitään oppivan.

Ilta saapuu kylmien tuulten saattamana ja tunnen itseni vanhaksi. Tiedän, että kun nukahdan, en välttämättä enää seuraavana aamuna herää. Pelkäänkö kuolemaa? Ihminen on olemassaolonsa ajan kehittänyt lukemattomia ajatuksia kuolemasta. Sitä on pelätty, vihattu ja surtu, mutta myös kunnioitettu, joskus ihannoitukin, mutta sen luonne ei ole täysin selvinnyt vielä kenellekään. Mitä todella tapahtii? Ketä uskoisin, kun kukaan ei pysty kantaansa perustelemaan? Useimmiten teoriat ovat hyvinkin ihmiskeskeisiä, mutta mitä muille sitten käy. Mitä tapahtuu kaikille niille eläimille? Mitä käy puille?

Ilta lähenee loppuaan ja tuulet yltyvät muuttuen samalla yhä kylmemmiksi. Ne tuovat mukanaan väsymyksen taipumattoman kutsun. Annan sen johdattaa minut pois, kauas unten luo tuulen repiessä väkivaltaisesti yltäni nuo kerran vihreät vaatteet. Niin saapuu taas yö tietämättäni ka syksyn viimeinen muuttolintu hylkää minut väistyäkseen sen tieltä.

Masa